Askeleita — selvästi — keveitä askeleita — ensin pitkin hänen käytäväänsä ja sitten portailla. Ja yhä niitä jatkui. Istuen liikkumattomana, kuulo jännitettynä, hän saattoi edelleen seurata niiden kulkua — kun ne verkalleen poistuivat alakäytävään.
Hänen sydämensä, joka oli melkein lakannut lyömästä, alkoi nyt rajusti tykkiä. Kaikki Mellorista kerrotut kummitusjutut liikkuivat itsepintaisimmin siinä osassa rakennusta, missä hänen huoneensa, molemmat käytävät ja kiertoportaat olivat. Tämä puoli taloa oli alkujaan peräisin Tudorien ajoilta, käytävät ja portaat taas olivat kahdeksannellatoista vuosisadalla lisätyt yhdistämään tuota vanhaa puolta puutarharakennukseen. Turhaan Marcella kerta kerralta koetti todistella, että se Boyce, jonka arveltiin pistäneen itsensä kuoliaaksi näillä portailla, kuoli ainakin neljäkymmentä vuotta ennen kuin portaat rakennettiin. Ei yksikään palvelijoista rohjennut pimeässä yksinään liikkua näillä käytävillä; ja palvelijain huoneessa oli loppumatonta päivittelemistä ja ihmettelemistä siitä, kuinka neiti uskalsi nukkua siinä huoneessa, jonka hän oli itselleen valinnut. Deaconilla riitti alati juttuja siitä, mitä hän oli kuullut ja nähnyt — jalankopsetta, ähkyviä huokauksia, valoa kirjastossa ja sen semmoista. Marcella vain naureskeli hänelle.
Salassa hän kumminkin ahkerasti pyrki päästä kummituksen jäljille, ja häntä harmitti, että se pysyi lymyssä häneltä, vaikka hän oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa suvun perheasioita kohtaan. Hän oli valvonut yöt sitä odotellen, hän oli kuljeskellut ja viipynyt koridoorissa ja portailla toivoen näkevänsä vilahduksen siitä. Erään kirvesmiehen kanssa hän oli pannut toimeen tutkimuksia välikatossa, vesijohtoputkissa, paneelissa ja vanhoissa kaapeissa, arvellen löytävänsä jonkinlaisen käytöllisen selityksen sen olemassaoloon. Kaikki turhaan.
Mutta tässä ne askeleet nyt olivat — säännöllisinä, keveinä, erehtymättöminä. Veret karkasivat hänelle poskiin. Poissa olivat nyt huolet ja uupumus, tulinen, voimakas nuoruus sai ylivallan, hän ikävöi seikkailua, paljastusta. Hän hypähti pystyyn, viskasi turkikset hartioilleen ja avasi hiljaan oven kuunnellen.
Ei hiiskaustakaan ensin — sitten heikkoa, epämääräistä liikettä alhaalla — varmaan kirjastossa. Ja sitten taas askeleita. Murtovarkaita ei tämä mitenkään voinut olla. Noin huolettomasti ei varas astu. Hän sulki ovensa, kokosi valkean silkkipukunsa liepeet ja astui alas portaita.
Alakäytävä kylpi säteilevässä kuunvalossa, joka leikitteli sen harvoilla, vanhoilla huonekaluilla ja seinällä riippuvilla muotokuva-maalauksilla. Ensi näkemältä hänen tutkivat, kiihtyneet silmänsä eivät voineet erottaa mitään. Mutta siinä samassa hän jo keksi puutarhaoven luona Whartonin seisomassa akkunaa vasten nojautuneena. Hän oli nähtävästi vajonnut kuunvalaiseman talon katselemiseen, ja Marcellan nenään tuntui heikko paperossintuoksu.
Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kääntyä ja paeta. Mutta jo oli Wharton hänet nähnyt. Kuullessaan Marcellan vaatteiden kahinan hän käännähti, ja samassa kuunsäteet osuivat suoraan tummien portaitten varjoihin, joiden keskessä nuori tyttö seisoi. Wharton huudahti hämmästyksestä.
Arvokkaisuus — luontainen ylpeys pakoitti Marcellan astumaan edelleen. Wharton lähestyi häntä kiireesti.
"Kuulin askeleita", lausui tyttö äänessä kylmä sävy, jossa toinen ilmeisesti huomasi hänen hämmentyneen mielentilansa. "En voinut ajatella, että joku vielä valvoisi, ja niin läksin alas katsomaan."
Wharton ei heti vastannut, vaan silmäili Marcellaa kujeellinen katse silmissä.