"Tunnustakaa pois, että luulitte minua kummitukseksi?" sanoi hän.
Marcella epäröi; sitten hänkin naurahti. Hän oli itse kertonut kummitusjutuista Whartonille, joten tämän otaksuma oli varsin luonnollinen.
"Ehkäpä", sanoi hän. "Taas uusi pettymys! Hyvää yötä!"
Silmänräpäyksen verran näytti nuori mies päättämättömältä, sitten hän katsahti puoleksipalaneeseen paperossiinsa, singahutti sen kädestään ja seurasi sitten Marcellaa koridoorin läpi.
"Kuulin teidän äitinne kanssa tulevan kotiin", selitteli hän. "Odotin kunnes arvelin teidän nukkuvan ja tulin sitten alas katsomaan, miltä tämä vanha talo näyttäisi tällaisessa satumaisessa valaistuksessa." Hän viittasi kuutamoiseen hopeapalatsiin. "Minua kiusaa väliin unettomuus — ja väliin on tapani kuljeskella ympäri yönaikaan. Kotiväki tuntee tapani eikä ole siitä millänsäkään, mutta kovasti minua hävettää, että teidän piti saada siitä vihiä. Kertokaapas minulle — vain parilla sanalla — minkälaista oli tanssiaisissa?"
Hän pysähtyi portaiden alapäässä, kädet puuskassa, niin pirteän ja hilpeän näköisenä, kuin olisi kello ollut kolme iltapuolella eikä aamulla.
Naisten tapaan Marcellakin heti heittäytyi tuohon samaan huolettomaan tunnelmaan.
"Kaikki oli oivallista", vastasi hän laskien silkkikenkäsen jalkansa ensimäiselle portaalle. "Siellä oli kuusisataa vierasta ja lisäksi neljäsataa ajuria ja lakeijaa alhaalla palvelijain puolella, kertoi meidän miehemme. Yleinen mielipide tuntui olleen, että juhla oli hyvin onnistunut."
Whartonin läpitunkeva, ongelmainen katse ei eronnut tytöstä. Hän oli mies, joka alati tavoitteli kiihottavia tunnelmia, kuten hän usein itse avomielisesti oli Marcellalle tunnustanut. Niinpä nyt tämä yöllinen yhteensattuma herra Raeburnin kihlatun kanssa keskellä nukkuvaa taloa oli hänestä ylen houkutteleva. Neiti Boycen silmäluomet olivat raskaat, hänen poskensa kalpeat. Mutta niin lumoavana ei Wharton vielä koskaan ollut häntä nähnyt — kimaltelevalle silkkipukimelle heitetyn viitan milloin kätkiessä, milloin paljastaessa tytön valkeat käsivarret ja kaulan — kuin nyt tässä pehmeässä, epämääräisessä valaistuksessa.
Hän saneli itselleen, että hän saa neiti Boycen jäämään tänne ja juttelemaan kanssaan. Ei siitä olisi vahinkoa tytölle — enemmän kuin Raeburnillekaan. Raeburnin aika oli kyllä piankin tuleva. Miksi siis myöntää hänelle yksinoikeutta ennen aikojaan? Rakastunut ei neiti Boyce ollut sulhaseensa. Ja kuka hitto tässä nyt välitti sopivaisuudesta! Oliko olemassa yhtään järkevää syytä, jonka nojalla ihmisten ei olisi luvallista jutella keskenään yöllä niinkuin päivälläkin?