"Vielä silmänräpäys", sanoi hän viivytellen. "Mahdatte olla rikkiväsynyt — liian väsynyt nauttiaksenne romantiikasta. Muuten sanoisin teille, kääntykää ympäri ja luokaa silmäys kirjastoon. Se on näky, joka ei haihdu mielestä."
Tahtomattaankin Marcella katsahti taakseen ja näki kirjaston oven olevan raollaan. Wharton lennätti sen auki, ja tuo suuri huone avautui heidän eteensä. Sen korkea kaarikatto oli varjojen peitossa, mutta luukuttomista ja verhottomista akkunoista tulvi kuutamo sisään leikitellen oikullisina säteinä ja viiruina paljaalla lattialla ja ristikoilla varustetuilla kirjahyllyillä.
"Tässä on yön ja yksinäisyyden runollisuutta", virkkoi Wharton, kun he seisoivat katsomassa sisään. "Te rakastatte tätä suojaa, mutta oletteko ennen nähnyt sitä näin tenhoavana? Vainajat asustavat täällä; oikeassa olitte, kun tulitte tänne niitä tapaamaan. Katsokaa miltä näyttää kaimanne noiden säteiden keskessä! Tänä yönä hän elää! Hän tietää, että hänen miehensä on tuossa vastapäätä häntä — siinä hän näkee kirjansa vieressään. Entä kapinallinen esi-isänne tuo tuossa!" myhäillen osoitti hän John Boycen kuvaa. "Kun te olette lähtenyt, sulkeudun minä tänne — käyn istumaan tähän hänen tuoliinsa — manaan hänet esille — ja valmistelen huomispäivän puhettani. (Hänen oli seuraavana päivänä oltava puheenjohtajana Keski-Englannissa pidettävässä suuressa työväenkongressissa.) Olen hieman hermostunut huomispäivästä, eikä uni tahdo maittaa. Kas! — tuopa omituista! Kukahan se mahtaa olla, joka tuolla lehtokujalla liikkuu?"
Hän astui huoneeseen, varjosti kädellä silmiään ja tähysteli ulos kuutamoon. Marcella seurasi häntä ehdottomasti. Molemmat asettuivat akkunan luo.
"Se on Hurd!" huusi Marcella hätääntyneenä ja painoi kasvonsa ruutua vastaan. "Tähän aikaan! Ja pyssy kädessä! Voi laupias taivas!"
Hurd se oli, siitä ei epäilystäkään. Wharton oli nähnyt hänen hiiviskelevän lehtokujan varjopuolella, ikäänkuin tunnustellakseen maaperää, ja nyt, kun hän pelkäämättä astui poikki kuun valaiseman ruohikon, nähtiin selvästi hänen kumarainen kääpiövartalonsa, hänen suurehko päänsä ja lyhyt pyssy käsivarren alla.
"Millä asioilla luulette hänen liikkuvan?" kysyi Wharton yhä tähystellen ulos.
"En tiedä; meidän metsästysalueellamme hän ei pyydystä, siitä olen varma! Ei siellä sitäpaitsi ole mitään pyydystettävää." — Wharton hymyili. — "Mutta hän mahtaa olla menossa lordi Maxwellin metsästysmaille. Ne alkavat juuri lehtokujan takana, töyrään kupeelta. Voi! tämäpä pettymys! Emmeköhän voisi mitään tehdä?"
Hän katsahti seuralaiseensa huolestunut kysymys silmissään. Tuo palanen surkeata todellisuutta, joka tässä heille paljastui, tuntui nyt yhdellä iskulla saattaneen luonnolliseksi hänen täällä-olonsa Whartonin vieressä tällä oudolla hetkellä. Hänen omatuntonsa rauhoittui.
Wharton pudisti päätänsä.