Hän kumartui Marcellan puoleen ja suuteli häntä pitkään.
Siinä tuokiossa polttava häpeäntunne palautti Marcellan tuntoihinsa. Hän karkasi pystyyn työntäen luotaan Whartonin.
"Kuinka rohkenette", sammalsi hän, "kuinka rohkenette sellaista tehdä!"
Muuta hän ei puhunut, mutta hänen asentonsa ja katseensa, josta, hänen ruumiillisesta heikkoudestaan huolimatta, kävi näkyviin paras osa hänen sisäistä itseään, oli tarpeeksi. Wharton ei uskaltanut häntä lähestyä. Marcella käänsi hänelle selkänsä ja poistui. Wharton kuuli oven sulkeutuvan hänen jälkeensä ja kiireellisiä askeleita portailla. Sitten seurasi äänettömyys.
Nuori sosialisti seisoi tuokion hievahtamatta samalla paikalla, johon Marcella oli hänet jättänyt. Sitten hän kumartui lattialta ottamaan palasen tytön puvusta pudonnutta kihokkia.
"Siinäpä kohtaus!" lausui hän pidellen lehteä vapisevassa kädessään. "Luulisi melkein elävänsä romantiikan ajassa. Olinko minä Alfred de Musset? — hän George Sand? Oliko heistä kumpikaan elänyt jännittävämpää hetkeä kuin minä — silloin kun hän — lepäsi — rinnallani? Avuton — mutta sittenkin myötenantamaton — se minua kiihotti. Enkä kumminkaan käyttänyt väärin hänen tilaansa — en ensinkään. Mutta kun hän katseli minua — kun hänen silmänsä, sielunsa sillä hetkellä oli minun, silloin! — No niin, siitä alkaen kun näin hänen portailla seisovan, olen paljon kokenut. Toista noin huumaavaa hetkeä ei elämä enää voi tarjota minulle. Mitä minä puhuin? — tarkoitinko täyttä totta? Hyvä Jumala! tiedänkö minä? Alotin näyttelijänä, päätinköhän kenties leikin miehenä?"
Mietiskelevänä hän mitteli lattiaa. Rautaisen tahdonvoimansa avulla hänen onnistui lopulta rauhoittaa valtasuonensa rajut iskut.
"Tuo salametsästäjä saapui näyttämölle juuri parahiksi. Rohkenette! Se sana kirveltää. Mutta eihän kukaan nainen tällaisessa tapauksessa voi muutakaan sanoa. Entä sitten! Minä olen pidellyt häntä sylissäni kuutamossa — ympäristössä — joka on hänen arvoisensa. Ja oliko siinä mitään luvatonta? Ei Raeburnia ole mitenkään loukattu! Neiti Boyce ei koskaan tule sitä kertomaan, eikä kumpikaan meistä milloinkaan unhota. Haa! mikä se?"
Nopeasti hän astui akkunaan. Kuului kumea pyssynlaukaus, joka ilmeisesti tuli metsästä lehtokujan itäiseltä puolelta. Kun hän saapui akkunalle, pamahti uusi laukaus.
"Kaiketi sen salametsästäjän pyssy! —" hän siristi turhaan silmiään. — "Yhteentörmäys nähtävästi — tai ilkitöitä. Oli mitä oli! Mitä se minua liikuttaa? Tänä yönä on maailma minulle pelkkää lyriikkaa. Muille sävelille en korvaani kallista."