* * * * *
Yö eteni. Kun talviaamu koitti, makasi Marcella vuoteellaan yhä unettomana, silmät selkiselällään odotellen päivänsarastusta. Kynttilä paloi vielä hänen vieressään, hän ei ollut rohjennut olla pimeässä eikä ollut nukkumista ajatellutkaan. Hän kärsi tuskaa ja häpeää. Sääliä hän vain ei tahtonut itseään.
"Kerron kaikki Aldousille — kaikki ", puheli hän itsekseen yhä uudelleen ensimäisten valosäteiden pilkistäessä sisään. "Löikö kello vasta seitsemän — seitsemän — mahdotonta!"
Raukeana ja rauhattomana hän nousi vuoteessaan istualleen laskien mielessään, montako tuntia saattaa kulua, ennenkuin hän tapaa Aldousin — saa tunnustetuksi.
Äkkiä muistui hänen mieleensä Hurd — sitten vanha Patton.
"Eilisiltana hän oli kuolemaisillaan", ajatteli hän kesken itsesoimauksiaan. "Jokohan loppu on tullut? Vanhat ihmiset kuolevat tavallisesti tähän aikaan — hämärissä. Minä lähden katsomaan — nyt oitis."
Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeutui nopeasti. Sisäinen tuska vaati häntä ryhtymään johonkin, katumustyöllä — vaikkapa kuinka mitättömällä — huumaamaan kirvelevät muistot yöllisestä tapahtumasta.
Vähässä ajassa hän oli pukineissaan, astui hiljakseen alas portaita ja hallin läpi ovea avaavan Williamin suureksi ällistykseksi. Kylätielle päästyään hän virkosi jo koko lailla kosteaa, raakaa ulkoilmaa hengittäessään.
Äkkiä, hänen tultuaan pensasaidan suojaaman, kapean tien päähän, mistä kylän ensimäiset talot häämöttivät vastaan, kuului hänen takanaan selittämätöntä melua — ikäänkuin naisten huutelemista ja voihkimista. Hän säpsähti ja jäi pelästyneenä seisomaan keskelle tietä odottaen heidän tuloansa.
Samassa riensikin kaksi naista juoksujalkaa häntä vastaan itkien ja parkuen ja esiliinat kasvoilla.