"Minä jään tänne vielä hetkeksi. Kyllä minä hänestä huolta pidän? Ei tänne kukaan tule, niin kauan kuin minä olen täällä. Lukuunottamatta hänen sisartansa — rouva Mullinsia — hän saa tietenkin tulla sisään, jos haluaa."
Komisarius epäröi.
"Minä menen nyt herra Raeburnia tapaamaan, neiti. Ilmoitan hänelle, että olette täällä."
"Kyllä hän tietää", vastasi Marcella lyhyesti. "Oletteko jo valmis lähtemään?"
Komisarius nyökähytti myöntävästi päätään, ja Marcella palasi vaimon luo.
"Rouva Hurd", lausui hän polvistuen hänen viereensä, "nyt he lähtevät."
Vaimo hypähti kirkaisten seisaalleen ja juoksi tupaan. Hurd oli jo jalkeilla Jenkinsin ja toisen poliisimiehen välissä, joiden tuli kuljettaa hänet Widringtonin vankilaan. Mutta kun Minta joutui vastatusten miehensä kanssa, niin jokin — kenties mykkä rukous miehen jännittyneessä katseessa — pidätti häntä ja hän koki epätoivoisesti hillitä itsensä. Ei hän edes yrittänyt suudella Hurdia. Silmät maahan luotuina hän asetti kätensä tämän käsivarrelle.
"Saan kai tulla sinua katsomaan, Jim?" sanoi hän vavisten.
"Kyllä, voithan kuulustella sääntöjä", vastasi toinen lyhyesti. "Älä anna lasten enää itkeä. Ne kaipaavat murkinaansa. Hiiliä on tarpeeksi. Eilisiltana toin niitä itse kotiin koko säkillisen. Hyvästi!"
"Mars!" komensi komisarius ja työnsi syrjään vaimon.