Marcella kietoi käsivartensa horjuvan rouva Hurdin ympäri. Ovi aukeni, ja kun miehet astuivat ulos, liukui hänen katseensa odottavaan väkijoukkoon sumuisessa aamuvalaistuksessa.
Kun rouva Hurd näki tuon tungeskelevan väenpaljouden tuskin kivenheiton matkan päässä ovesta, kavahti hän taapäin. Kenties hänelle pisti silmään, kuten Marcellallekin, että kaikkien kasvoilla ilmeni vihamielisyyttä. Niin pian kuin komisariuskin oli lähtenyt, riensi Marcella ovelle ja lukitsi sen. Rouva Hurd piiloutui kaidan karttuuniverhon taa ja seurasi sieltä katseillaan, mitenkä poliisit ja Hurd nousivat odottaviin kärryihin ja sitten poistuivat tasaiselle maantielle. Kaiken aikaa kuului hänen rinnastaan kumeata voihkinaa, joka raateli Marcellan sydäntä. Kun hän myöhemmin elämässään muisti näitä aikoja, tuntui hänestä aina, että tämä hetki se juuri oli varsinainen eronhetki tuolle poloiselle vaimolle, hetki, jolloin hän tunsi olevansa iäksi miehestään irti kiskottu.
Marcellan poskia kostuttivat viljavat kyyneleet, kun hän astui hänen luokseen.
"Tulkaa lepäämään", lausui hän pakottaen itsensä tyyntymään. "Te ja lapset olette nälissänne, ja teidän pitää pysyä hyvissä voimissa, jos mielitte auttaa häntä. Minä puuhaan teille syötävää."
Hän talutti avuttoman vaimon takan luona olevalle puupenkille ja kääri viittansa hänelle tyynyksi.
"Willie, sinä käyt tähän äidin viereen istumaan. Daisy, missä on kehto? Pane lapsi siihen ja tule sitten auttamaan minua tulta tekemään."
Säikähtyneet lapset tekivät mitä käskettiin, ja äiti makasi penkillä kankeana kuin pölkky. Daisy auttoi Marcellaa löytämään hiiliä ja puita, ja pian roihusi takassa iloinen tuli. Sitten Daisy toimitti hänelle vettä, ja hän täytti kattilan vedellä ja pani sen kiehumaan, sillä välin kuin pikku tyttö yhä tavantakaa nyyhkyttäen puuhasi aamiaisen kattamisessa. Pian olivat kaikki lapset ryömineet lämmittävän takan eteen; Marcella hieroskeli heidän jähmettyneitä käsiään ja jalkojaan ja lohdutteli heitä kykynsä mukaan. Hän tunsi intohimoista mielihyvää — niin kauhun vallassa kuin olikin — siitä, että kykeni sääliänsä osoittamaan ja näitä hyljättyjä raukkoja hellimään. Hän oli päässyt itsesyytösten musertavasta painosta. Moraalisesti hän oli jälleen vapaa.
Hän alkoi jo mietiskellä, mitä hän voisi tehdä Hurdin hyväksi. Tässä ei nyt ollut puhetta murhasta, vaan vapaaehtoisesta taistelusta kahden miehen välillä, kummallakin — Hurdilla ja Westallilla — yhtä suuri tappion mahdollisuus puolellansa. Raakaluontoinen ja julma mies oli vihamielisyytensä kautta syössyt itsensä perikatoon — oli Marcellan kiihkeä arvostelu asiasta. Tämä oli joka tapauksessa Hurdin puolustukseksi esiin tuotava ja asianajajaksi oli saatava jokin taitava lakimies. Aldous Raeburnin ja Whartonin nimiä hänen ajatuksensa huolellisesti sivuuttivat.
Hän oli panemaisillaan teelehtiä kannuun, kun ovelle naputettiin. Se oli Hurdin sisar, joka neuvottoman näköisenä ja kasvot itkusta turvonneina astui arastellen tupaan ja lähestyi pelokkaana kälyänsä. Marcella antoi hänelle rahaa ja lähetti hänet noutamaan munia läheisestä puodista ja pyysi häntä palaamaan puolen tunnin kuluttua. Tosin ei hänestä ollut paljon apua, mutta ei nyt ollut valitsemisen varaa.
"Missä on neiti Harden?" kysyi Marcella häneltä.