Hänelle vastattiin, että siitä lähtien kuin uutisesta oli saatu tietoa kylällä, pastori sisarineen oli ollut rouva Westallin ja Charlie Dynesin äidin luona. Rouva Westallilla oli ollut rajuja kouristuskohtauksia, ja tarvittiin kaksi miestä pitelemään häntä, ja Charlien äiti, joka ei vielä ollut täysin toipunut keuhkokuumeesta, oli niinikään ollut perin kurjassa tilassa.
Raivo pikemmin kuin säälintunne leikkasi Marcellan sydäntä. Niin monta ihmiselämää suistunut kurjuuteen ja perikatoon! Minkävuoksi? Iljettävän nautinnon suojaamiseksi, nautinnon, joka turmelee rikkaita ja heidän käskynhaltioitansa yhtä paljon, kuin se kiusaa ja yllyttää köyhää kansaa!
Annettuaan lapsille ruokaa ja lohduteltuaan heitä Marcella heittäytyi rouva Hurdin viereen, joka yhä vielä makasi hievahtamatta jonkinlaisessa horrostilassa.
"Rouva Hurd kulta", sanoi hän, "teidän täytyy juoda hiukan teetä ja syödä jotakin."
Tuo puoleksi tajuton vaimo ravisti kieltävästi päätänsä. Mutta Marcella ei antanut myöten.
"Teidän on taisteltava miehenne hengen puolesta", puheli hän päättävästi, "ja pidettävä huolta lapsistanne. Minä en enää voi kauan viipyä, ja ennenkuin menen, tulee teidän kertoa minulle kaikki, mitä asiasta tiedätte. Sitä Hurdkin tahtoisi. Hän tietää, ja kyllä tekin tiedätte, että minuun voi luottaa. Minä koetan pelastaa hänet. Minä hankin hyvän asianajajan hänelle avuksi. Mutta juokaa ensin tämä — sitten kerrotte minulle kaikki."
Kuuliaisuus "vallasnaisia" kohtaan oli rouva Hurdin palvelusajoilta asti niin veriin syöpynyt, ettei hän sen enempää vastustellut. Hän söi ja joi hiukan, katsoi hajamielisellä ihmetyksellä tulen ääressä istuviin lapsiin ja vaipui sitten uudelleen voihkien penkille. Marcella oli käydä kärsimättömäksi; hän oli harmissaan vaimon hillittömästä avuttomuudesta. Mutta siinä samassa jo omatunto häntä soimasi, hellästi hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kohotti harmahtavan pään olkapäälleen ja suuteli vääntyneitä kasvoja vapisevin huulin.
"Te ette ole yksin", kuiskasi tyttö, ja koko hänen harras sielunsa väreili hänen äänessään. "Te ette ole koskaan oleva yksin, niin kauan kuin minä elän."
Hän laitteli kalpean, ähkyvän vaimon mukavaan asentoon ja istahti itse pallille hiukan syrjemmäs päättäen vakaasti urkkia esiin totuuden.
"Lähetetäänkö lapset yläkertaan?" kysyi hän. "Ei!" kuului äkkiä pojan käheä ääni, ja hän pudisti tarmokkaasti päätänsä. "En minä mene."