"Oh! Ei Willie mitään ilmaise", sanoi rouva Hurd katsahtaen poikaan hajamielisesti, "ja toiset ovat liian pieniä."
Vähitellen Marcella sai hänestä houkutelluksi koko jutun — ensin, kuinka pelonalaista ja tuskaista elämää hän oli viettänyt siitä lähtien kuin oli saanut selville, että Hurd oli tekemisissä salametsästäjäin kanssa ja oli ruvennut yhteen sakkiin heidän kanssaan, sitten, kuinka hän oli nähnyt Hurdin ja Westallin keskinäisen vihan yhä yltyvän, ja viimein, kuinka raskasta oli ollut kantaa tietoisuutta siitä, että he olivat kiittämättömiä hyväntekijöitänsä kohtaan.
"Tiesin minä, että menettelimme pahoin teitä kohtaan. Sen minä Jimille sanoinkin. Minua hävetti joka kerran, kun näin teidän astuvan sisään. Mutta nähkääs, neiti — en minä mitään sille mahtanut. Kyllä minä koetin, voi! Herra tietää, että minä koetin! Meidän onnemme se oli mennyt menojaan jo aikaa sitten. Mutta ei hän sitä voinut auttaa — ei hän ole luotu samanlaiseksi kuin muut, ei — —"
Kasvot vääristyivät taas suonenvedontapaisesti. Marcella tarttui hänen sierettyneeseen, tuolin reunaa kouristavaan käteensä ja piteli sitä omassaan. Sitten hän kyselemällä edelleen sai tietää, että vaikka Hurd tietenkään ei ollut kyennyt vaimoltansa salaamaan yöllisiä retkeilyjään, hän oli kumminkin osannut pitää tätä tietämättömänä osallisuudestaan oxfordilaisten salametsästysliittoon, kunnes hän Tudley Endissä tapahtuneen ryöstön jälkeen hillittömässä riemussaan siitä, että Westall oli tullut nujerretuksi, oli unissaan puhunut yhtä ja toista, jonka avulla Mintan oli vähitellen onnistunut houkutella totuus hänen suustansa. Vaimon nuhteet ja pelko olivat vain kiukustuttaneet ja vieroittaneet miestä. Lopulta oli Mintan pakko alistua, jos mieli säilyttää hänen rakkautensa.
Tuosta viimeisestä, tuhoatuottavasta kahakasta Maxwell Courtin alueella näytti rouva Hurd tietävän paljon enemmän, kuin mitä hän uskalsi myöntää. Sillä kesken surunpurkauksiaan hän äkkiä suoristi itseään, tuumi silmänräpäyksen verran, silmäili sitten Marcellaa levottomasti ja epäluuloisesti ja kävi puhumattomaksi.
"En minä mitään siitä tiedä", intti hän viimein epäjohdonmukaisuudella, joka uudelleen tuskastutti Marcellaa. "Kuinka minä sitä tietäisin? Seitsemän niitä Oxfordin miehiä oli Tudley Endissä, sen verran tiedän. Kuka on sanonut, että Jim oli siellä mukana viime yönä? Kuka sitten on Sanonut, etteivät ne — —"
Hän vaikeni vavahtaen. Marcella piteli hänen vastahakoista kättänsä.
"Te ette tiedä", sanoi hän tyynesti, "että puhelin miehenne kanssa hetkisen, ennenkuin tulin teitä katsomaan. Hän kertoi minulle kuten hän jo nähtävästi oli Jenkinsillekin kertonut, että hän ampui Westallin itsepuolustuksekseen — koska Westall hyökkäsi hänen päällensä. Te ette myöskään tiedä, että Charlie Dynes on hengissä ja sanoo nähneensä Hurdin — —"
"Charlie Dynes!" parahti rouva Hurd ja alkoi uudelleen nyyhkyttää ja vavista, niin että Marcellan kärsivällisyys oli taas kovalla.
"Ellette pysty antamaan minulle lähempiä tietoja", puhkesi hän viimein epätoivoisena sanomaan, "en käsitä mitä on tehtävä. Kuunnelkaa, mitä sanon. Tiedän miestänne syytetään Westallin murhasta. Se on aivan varma. Hän väittää, että se ei ollut murha, että se tapahtui kahakassa. Sen uskon. Minä hankin asianajajan, joka sen todistaa. Minä olen ystävänne — sen te tiedätte. Mutta ellette aio kertoa minulle, mitä tiedätte menneen yön tapahtumista, on kai parasta minun mennä kotiin — ja lähettää kälynne tänne hoitamaan teitä ja lapsia."