Aldous otti hatun päästään, sulki oven ja käsi Marcellan käsivarrella hän seisoi katselemassa kokoon luhistunutta vaimoa ja kelmeitä lapsia. Ilme hänen kasvoillaan oli juhlallinen ja samalla kertaa säälivä; hänen mielessään liikkui vielä muistelmia toisistakin kohtauksista, joissa hän vast'ikään oli ollut läsnä.
"Poloiset", kuiskasi hän verkalleen. "Sinä sanoit hankkineesi jonkun tänne hoitamaan häntä. Näyttääpä siltä, kuin veisi tämä häneltäkin hengen."
Marcella nyökähytti päätään. Nyt kun hänellä tällä hetkellä ei enää ollut mitään täällä toimitettavaa, saattoi hän vain vaivoin hallita itseään ja hän oli puhjeta itkuun. Levottomana ja liikutettuna Aldous silmäili häntä hänen pannessaan hattua päähänsä. Marcellan armelias sydän ei ollut pelännyt tällaisen tärisyttävän tapauksen mielenliikutuksia, hän oli menetellyt ylevämmin kuin mitä hän, Aldous, tytön itsensä vuoksi olisi suonut. Raeburnin moraalinen tunne hyväksyi ja ihaili Marcellaa, mutta hän oli huolissaan ja ikävöi viedä rakastettunsa pois täältä voidakseen häntä helliä, lohduttaa. Tuskinpa Marcella oli kolmeakaan tuntia nukkunut, sittenkuin he erosivat Maxwell Courtin portailla Marcellan astuessa vaunuihin.
Nyt saapui rouva Mullinskin yhä hätääntyneenä ja nyyhkyttäen ja niiasi pelokkaana herra Raeburnille. Marcella puheli hänelle kuiskaamalla, antoi muutamia käytöllisiä ja asiallisia määräyksiä, jotka herättivät Aldousin ihailua, ja lupasi palata myöhemmin. Rouva Hurd ei liikahtanut eikä silmiään avannut.
"Jaksatko kävellä?" sanoi Aldous kumartuen hänen puoleensa, kun he seisoivat mökin ulkopuolella. "Sinä näytät aivan uupuneelta. Luuletko voivasi istua hevosen selässä, jos minä talutan sitä?"
"Ei, kävellään vaan!"
Niinpä he sitten astuivat eteenpäin kylän uteliaiden silmien seuraamina. Hevosta taluttava poika kulki jonkun matkan päässä heistä.
"Missä olet ollut?" kysyi Marcella, kun he olivat kylän sivuuttaneet. "Oh, älä sinä huoli minun väsymystäni ajatella! Minä tahdon mieluummin tietää kaikki. Minun täytyy tietää kaikki." Hän oli kalmankalpea, mutta kärsimättömyyttä ja kiihtymystä leimusivat mustat silmät. Vetipä hän vielä kätensäkin pois Aldousin käsivarrelta, missä tämä hellästi yritti sitä pidellä, ja astui pää pystyssä eteenpäin.
"Olin Dynes raukan luona", vastasi Aldous surullisesti; "minun oli toimitettava pöytäkirja hänen todistuksestaan. Hän kuoli siellä ollessani."
"Kuoli?"