"Niin. Kyllä rosvot olivat siitä huolehtineet, ettei pelastuksesta ollut toivoa. Mutta elipä hän sittenkin, Jumalan kiitos, niin kauan, että kerkisi antaa sen verran tietoja heistä, että luullakseni joutuvat oikeuden käsiin!"
Virkamiehen ja ylimyksen itsetietoinen ääni pisteli Marcellan värähteleviä hermoja.
"Mitä on oikeus?" huudahti hän; "järjestelmä, joka säälimättä uhraa ihmiselämän suojellakseen teidän kesyjä fasaanejanne?"
Pilvi sumensi Raeburnin vakavan, kirkkaan katseen. Rinnasta kohosi raskas huokaus — miehen huokaus, jolle hänen oma asemansa maailmassa tuottaa loppumattomia tunnonvaivoja.
"Niinpä kyllä!" sanoi hän. "Etkö usko, että minä sata kertaa kyselin samaa itseltäni seisoessani poika raukan kuolinvuoteen ääressä?"
Äänettöminä he kulkivat eteenpäin. Marcella oli yhä sotakannalla. Hänen sisässään riehui mielenkuohu, ja hän valmisteli hyökkäystä. Viimein Aldous puhkesi sanomaan:
"Mutta olivatpa nykyisen metsästyslakimme puutteet vaikka kuinkakin suuret, tältä tapaukselta ne eivät kumminkaan pysty riistämään ilkityön leimaa. Kuusi miestä, ainakin kolme pyssyllä varustettua — kenties useampikin — lähtee fasaaniryöstöretkelle. He törmäävät yhteen kahden metsänvartian kanssa — toinen seitsemäntoistavuotias poika — joilla ei ole muita aseita kuin ohut sauva. Poika lyödään kuoliaaksi, metsänvartian ampuu melkein paikalla mies, joka on ollut hänen elinkautinen vihollisensa ja joka monesti on muiden kuullen uhannut pehmittää hänet! Kai tämä, jos mikään, on tahallinen murha, raaka murha!"
Marcella seisahtui keskellä sumuista tietä ja yritti hallita itseään.
"Se ei ollut tahallinen", hän lopulta sai vaivoin sanoneeksi; "ei Hurdin puolelta. Olen kuullut sen hänen omasta suustaan. Se oli kahakka — hän olisi yhtä helposti voinut tulla murhatuksi kuin Westall. — Westall hyökkäsi ensin hänen kimppuunsa, Hurd puolusti itseään."
Aldous pudisti päätään.