Birminghamin työväenkongressin ensimäinen istunto oli juuri päättynyt, ja kadut sen rakennuksen lähellä, missä se oli pidetty, alkoivat täyttyä ulos rientävistä edustajista. Sadetta tuli tulvimalla, ja sateenvarjot olivat pystyssä.
Ympärillään joukko nuoria miehiä astui rakennuksen pääkäytävältä ulos Harry Wharton ja suuntasi kulkunsa — päästyään vaivoin erilleen siitä ystävällisestä väenahdingosta, joka tungeskeli hänen läheisyydessään — kadun toisella puolella olevaan ravintolaansa.
"No niin, minua ilahuttaa, että mielestänne suoriuduin asiastani kunnolla", puheli hän heidän noustessaan portaita ylös. "Tuhat tulimmaista tuota ilmaa, ja kuinka tukahuttavaa oli salissa. Tulkaa sisään, niin saamme jotain juodaksemme."
Puhuessaan hän lennätti auki työhuoneensa oven. Nuo neljä miestä hänen seurassaan seurasivat häntä sisään.
"Minun on palattava kokoussaliin tavatakseni kahta tai kolmea henkilöä, ennenkuin kaikki hajaantuvat", sanoi heistä etumainen. "Kiitos, herra Wharton, minulle ei mitään virvoituksia. Mutta aikomukseni oli kysyä teiltä, mihin toimenpiteisiin olette ryhtynyt puheenne julkaisemista varten?"
Puhuja oli laiha, tummahko mies, ystävällinen ja vaatimaton katse silmissään. Hän oli puettu pitkään, mustaan takkiin, ulkomuodoltaan papin näköinen.
"Oh! siitä on kyllä pidetty huolta, Bennett. Jäljennöksen saavat Sanomat, Päivän Uutiset ja Pohjolainen. Minä lähetin sen matkaan jo ennen kokousta. Oma lehteni tietysti myöskin. Muut lehdet ottakoot siitä mitä haluavat. Minulle se on yhdentekevä."
"Kaikki ne sen tahtovat", virkkoi muuan toinen. "Se on paras puhe, minkä olette koskaan pitänyt — paras puheenjohtajanpuhe, mikä meillä on koskaan ollut — vai mitä?"
Molemmat miehet hänen takanaan nyökähyttivät päätänsä myönnytyksen merkiksi. Puhuja, jota sanottiin Caseyksi, jatkoi:
"Hallinin puhe viime vuonna oli loistava, mutta Hallinin puheissa on jotain lamauttavaa, niin ainakin on tuntunut minusta viime vuonna. Taistelua me juuri nyt kaipaamme, ja Herran nimessä, antaa sitä vaan tulla!"