Ja kädet kupeilla seisoen hän silmäili vuoroin kutakin toveriansa. Hänen kasvonsa punoittivat osittain kokoussalissa vallinneen kuumuuden vaikutuksesta, osittain sisällisestä jännityksestä. Kaikilla näillä miehillä oli tuo eloisa, hermostunut ulkomuoto — Whartonilla ja Bennettilla sentään vähemmässä määrässä — joka tavallisesti on nähtävänä johtajissa, jotka ovat hyvissä väleissä johdettaviensa kanssa ja jotka vast'ikään ovat menestyksellä suoriutuneet kiihdyttävästä tulikoetuksesta. Vuolaana virtana tulvi heidän suustaan huomautuksia, naurunhohotuksia ja kokkapuheita heidän siinä seisoessaan juttelemassa äskeisestä puheesta ja sitä seuraavasta kohtauksesta. Wharton ei paljon keskusteluun puuttunut, pistihän vain tuontuostakin väliin jonkun kompasanan omasta esiintymisestään, mutta virkeä myhäily suupielissä ja liikkuva, tyytyväinen katse osoittivat ilmeisesti miehen mielihyvää. Tätä puhettaan hän oli valmistellut vasta silloin, kun hän kuutamossa astuskeli Mellorin kirjastossa. Eikä hänen häiriintynyt mielenrauhansa estänyt häntä sitten, tultuaan omaan huoneeseensa, sitä paperille pistämästä ja ottamasta siitä kaksi tai kolme kirjoituskone-jäljennöstä sanomalehtiä varten. Ei sen tyyli enemmän kuin sen loogillinen ajatuksenjuoksukaan ollut kärsinyt tuosta keskeyttävästä välikohtauksesta. Viimeisten viiden vuoden kuluessa ei ollut kukaan työväenohjelmaa paremmin esittänyt, rohkeammin suunnitellut ja kaunopuheisemmin puolustanut. Laimealta tuntui nyt Hallinin viime vuonna samanlaisessa kokouksessa pitämä puhe, kuten Casey oli huomauttanut. — Wharton tiesi yhdellä iskulla luoneensa itselleen nimen, tiesi myös, että hän tällä puheellaan oli työntänyt syrjään muutamia puoluemiehiä, jotka muutoin olisivat mahdollisesti asettuneet hänen tielleen.
Casey ensimäisenä vaihtoi puheenainetta. Hän oli jo kehuskellut puhetta paljon lämpimämmin, kuin oli itse aikonutkaan. Hän kuului uus-unionisteihin, ja miehen pukukin oli sitä mukaan — parkkumi-housut, flanellinen paita, tulipunainen kaulahuivi ja työmiehen takki — mikä kaikki vallan oivallisesti soveltui hänen leijonanomaiseen päähänsä ja leveihin hartioihinsa. Uransa hän oli alkanut muurarin-apulaisena ja oli tätä nykyä erään vastaperustetun uuden työväenyhdistyksen sihteerinä. Hänen vaikutuksensa oli ollut melkoinen, mutta sanottiin sen jo olevan alenemassa. Pidettiin sentään varsin luultavana, että hän saisi paikan ensi parlamentissa.
Toiset kaksi miestä olivat Molloy, kongressin sihteeri, lyhyt, sileänaamainen ja jäntevä mies, jonka ystävällinen katse ja käytöstapa useinkin vei ihmiset harhaan, hän kun oikeastaan oli tämän kamppailevan liikkeen kiihkoisin taistelija, ja Caseyn ystävä Wilkins, entinen rauta tehtaalainen, nyt työväenliikkeen palkassa ja työväen ehdokkaana eräästä Yorkshire-piiristä. Wilkins oli sivistymätön ja intohimoinen mies, puhui leveätä Yorkshiren murretta ja oli kehno liikemies, mutta rehellinen ja omassa piirissään vaikutusvaltainen kuten ainakin ihmiset, joilla on vilpitön vakaumus omasta tehtävästään. Lisäksi hän oli hyvä puhuja ja uskomattoman sitkeä kaikenmoisissa ruumiillisissa ponnistuksissa.
"No niin, hyvä on, että se on ohi", huoahti Wharton heittäytyen tuolille ja kurottaen samassa kättänsä kelloa kohti. "Casey, hiukan whiskyä? Eikö? Eikä Wilkinskään eikä Molloy? Teiltä, Bennett, ei kannata kysyäkään. Jumaliste! esivanhempamme olisivat pitäneet meitä raukkamaisina! No, kuppi kahvia teidän ainakin on juotava ennenkuin palaatte kokoussaliin. Tarjooja! kahvia. Asiasta toiseen, Bennett, maalla ollessani tapasin Hallininkin."
Puhuessaan hän kaiveli esiin paperossikotelonsa ja tarjosi toisille. Kaikki kieltäytyivät paitsi Molloy. Casey otti taskustaan puoleksi sammuneen piippunsa ja sytytti sen uudelleen. Hän ei ollut raittiusmies kuten muut, mutta halveksui juoda whiskyä ja vettä "herran" kustannuksella tai polttaa "herran" paperosseja. Luokkaylpeys hänessä oli ärtyisä ja vahva. Molloy, joka luonteeltaan oli yhdenvertainen jokaisen kanssa, vastaanotti tarjotun paperossin rauhallisesti, huomaamatta Caseyn karsasta silmäniskua.
Herra Bennett siirsi tuolinsa lähelle Whartonia. Hallinin nimeä mainittaessa kohosi huolestunut katse hänen eloisiin, tummiin silmiinsä.
"Miten on hänen laitansa, herra Wharton? Viime kirjeessään hän mainitsi minulle vain ohimennen terveydestään. Mutta muistattehan, että tuo lakkojuttu oli viedä hengen häneltä. Siinä oli tekemistä, ennenkuin saimme hänet piristymään — herra Raeburn ja minä."
"Oh, vahva hän ei ole, eikä ole luullakseni koskaan ollutkaan. Mutta kyllä hän sentään näytti olevan tavallisissa voimissa. Hän on herra Raeburnin luona, ja minä taas olin vieraana sen nuoren neidin isällä, joka on kihloissa herra Raeburnin kanssa."
"Olen kuullut kerrottavan siitä", sanoi Bennett huvitetun näköisenä. "No niin, meidän miehiä ei herra Raeburn ole, mutta hänen luokassaan ja hänen olosuhteissaan tapaa harvassa miehiä niin selväjärkisiä ja oikeamielisiä kuin hän. Morsian mahtaa olla onnellinen."
"On tietenkin", sanoi Wharton kuivakiskoisesti. "Mutta juuri tätä nykyä ei heistä kumpikaan liene niin ylen onnellinen. Viime yönä tapahtui siellä hirvittävä verinäytelmä. Eräs lordi Maxwellin metsänvartioista ja tämän apulainen, seitsentoistavuotias nuorukainen, tapettiin viime yönä kahakassa sala-ampujain kanssa. Juuri matkalle lähtiessäni kuulin hätimiten siitä kerrottavan, mutta ennen kokoukseen menoani sain sähkösanoman, missä pyydetään minua rupeamaan murhasta syytetyn asianajajaksi."