"Ei, ei!" sanoi hän nopeasti, "minä kävelen niin mielelläni".
Herra Raeburn empi, sitten pyyhkäisi tumma puna hänen kasvoiltaan niiden tyvenen, hillityn ilmeen.
"Sallittehan minun sitten tulla seurassanne? Saatte varmaan uusia kukkakantamuksia kirkolle vietäväksi. Juhlavalmistuksia kestää täällä tavallisesti kaiken päivää."
Marcellan katse oli yhä maahan luotu.
"Luulin että olitte menossa metsästämään, herra Raeburn."
"Niin olinkin, mutta minulla ei ole kiirettä, jos voin olla hyödyksi. Linnut ja metsänvartia odottakoot."
"Minne aioitte mennä?"
"Windmill Hilliin. Lampuotini siellä tahtoo puhutella minua. Hän on pitkäpiimäinen ihminen, ja hänellä riittää aina valituksia. Otin pyssyni matkaan pelastuakseni pikemmin hänen seurastaan."
"Windmill Hill? Nimi on tuttu. Ah niin! nyt muistan, isä äsken kertoi minulle — että poikina teidän isänne ja hän yhdessä kävivät siellä ampumassa tornihaukkoja."
Marcellan ääni oli aivan huoleton, mutta sanat lausuttiin sittenkin erikoisella äänenpainolla, joka peräti tuskastutti Aldous Raeburnia. Hätääntyneenä hän mietti kaikenmoista, mikä kääntäisi puheen toisaalle, mutta hän ei ollut kekseliäs eikä puhelias. Hän ei päässyt sopivaan alkuun, niinpä hän oli ääneti.