Marcellan sanat nostivat punan syrjässä seisovan herra Raeburnin poskille. Neiti Harden alkoi hätäisellä innolla neuvotella Marcellan kanssa ja ylistää hänen kukkiaan.
Aldous Raeburn ei sanonut mitään, mutta hänen mielentilansa kävi yhä kiusallisemmaksi. Miksi olikaan isoisä ollut niin aulis kukkia lähettämään? Tämä kävi tietysti päinsä, kun Mellor oli autio tai kun siinä asui niin saita ja eriskummainen olento kuin Robert Boyce. Mutta nyt tuntui hänestä, kuin olisi hänen isoisänsä menettely ollut uusi solvaus tätä turvatonta tyttöä kohtaan; hänen sanoissaan ja katseissaan ilmeni tunteellisen, helposti loukkaantuvan sielun mielipaha, joka syvästi liikutti herra Raeburnia. Mellorin kirkko oli oikeastaan Boycen perheen yksityinen kappeli, niin läheisesti se oli yhtynyt Mellor Parkiin ja sen omistajiin. Aldous Raeburn tunsi kiusallisen selvästi, että hänen olisi ollut lähdettävä — mutta hän ei voinut riistäytyä irti. Marcellan kiihkeä halu uhrautua sen paikan ja niiden ihmisten hyväksi, joita hän ensi hetkestä pitäen oli kohdellut ominaan, halu, jota tuontuostakin taltutti ylpeä ja herkkä arkuus — siinä sekä viehättävä että surullinen näky. Hänen sydäntänsä kirveli, ja samassa hän taas oli ihastunut katsoessaan Marcellaan; hänen jalkansa liikahti lähtöön, seuraavalla hetkellä hän jo päätti tavalla tai toisella ryhtyä puheisiin Marcellan kanssa — pyytää anteeksi, selittää. Naurettavaa! Hän ei ilmeisesti voinut tehdä kumpaakaan!
Siitä lähtien kun hän ensimäisen kerran sattumalta tuli Marcellaa vastaan pappilan vierashuoneessa, hän oli jotenkin usein tavannut hänet ja kenties ei aina sattumaltakaan. Kaiken aikaa oli häntä vaivannut kiusallinen tietoisuus isoisänsä vastenmielisyydestä Richard Boycea kohtaan, sillä hän tiesi, että tämän vastenmielisyyden seuraukset pian näyttäytyvät seuraelämässäkin. Neiti Boyce oli kumminkin tähän saakka näyttänyt olevan tykkänään tietämätön kierosta asemastaan. Se uusi ura, jolle hän oli astunut, oli niin kokonaan vallannut hänen mielensä ja ajatuksensa.
Vanhasta perintökartanosta, sen tarinoista ja historiallisista muistoista, kauniista seudusta, missä se sijaitsi, maalaistyömiehen puhetavasta ja luonteenomituisuuksista kaupunkilaistyömieheen verrattuna — kaikesta tästä oli herra Raeburn kuullut hänen juttelevan, ja tytön virkeä mieli, hänen lämmin osanottonsa ympäristöä kohtaan, hänen ajatustensa itsenäinen ilmaisutapa sekä kieltämättä myös hänen puheessaan ilmenevä itserakkauden ja liioittelun sävy veti nuoren miehen huomiota puoleensa. Mutta arvosteleva mielipaha, minkä tuo itserakkaus ja liioitteluhalu ensi hetkellä hänessä herätti, haihtui kumminkin ennen pitkää. Nuoren tytön säteilevä kauneus ikäänkuin jalostutti ne, nyt ne esiintyivät hänelle pelkkänä runsaan elinvoiman ilmauksena. Niinpä Marcella avomielisessä itseluottamuksessaan kiehtoi herra Raeburnin ajatukset itseensä, niin että tämä melkein unohti neiti Boycen tukalan aseman sekä oman välittömän suhteensa siihen. Sitten saapui tuo onneton kirjelippu Mellorista; hänen isoisänsä nopea vastaus; hänen oma hyödytön sekaantumisensa asiaan ja nyt hänen sanattomuutensa — tämä kömpelö tunkeutuminen Marcellan seuraan — jota tämä ilmeisesti katsoi sopimattomaksi — solvaukseksi.
Samassa hän kuuli neiti Hardenin harmistuneena sanovan: "Kylläpä olen ajattelematon. Sakset ja rautalanka unohtuivat pöydälle kotiin; me emme tule toimeen ilman niitä. Kuinka harmillista."
"Minä käyn ne noutamassa", sanoi Marcella paikalla. "Käsirattaat ovat juuri saapuneet ja niiden mukana väkeä teille avuksi. Jääkää te työtä johtamaan. Tuossa tuokiossa olen palannut."
Ja mustan hameensa poimut kapeaan, valkoiseen käteensä kooten hän kiirehti käytävältä kirkon etelä-ovelle ja oli kadonnut, ennenkuin Hardenit ennättivät sanallakaan vastustaa tai Aldous Raeburn edes älytä mistä oli kysymys.
Neiti Harden selitti sen hänelle parilla harmittelevalla sanalla, ja hän kiirehti pakolaisen jälkeen saavuttaen hänet kirkkotarhan ulkopuolella koiransa ja pyssynsä luona.
"Sallikaa minun lähteä, neiti Boyce", hän sanoi Marcellan rinnalle jouduttuaan. "Minä joudun koirineni pian takaisin."
Mutta Marcella tuskin katsoi häneen ja riensi eteenpäin.