Marcellan silmät välähtivät äkisti, kun hän näki tämän ryhmän, sitten nousi kirkas, luja hehku hänen kasvoilleen. Hän odotti heitä rauhallisesti kirkon ovella, tuskin vastaten neiti Hardenin helliin tervehdyksiin. Mutta sisäisesti hän ei ollut lainkaan rauhallinen. Sillä pitkä mies ruskeassa metsästysnutussa oli Aldous Raeburn.
IV LUKU
"Kuinka kiltti te olette!" sanoi pastorin sisar ihastuneena; "minä olin melkein varma siitä, että tulette meitä auttamaan".
Ja kun Marcella alkoi vapauttaa häntä kukkaskuormasta, suuteli neiti Harden häntä poskelle ujosti, mutta lämpimästi. Hän oli alun pitäen rakastunut neiti Boyceen, ja nyt oli hänen ystävyytensä kehittynyt suutelemisen asteelle. Hänen uudella ystävällään oli hänen ymmärtääkseen kaikki mahdolliset hyveet ja tiedot, eikä hän vähääkään epäillyt, että korkeampi voima oli lähettänyt Marcellan avustamaan sisaruksia heidän vaivalloisessa valistustyössään Mellorin alustalaisten hyväksi. Mary Harden ei ollut kaunis, eikä rumakaan, hän oli lyhyt, sinisilmäinen ja pyöreävartaloinen, hyväsydäminen ja käytökseltään ujo. Pastori oli hänen näköisensä — lyhyt ja pyylevä hänkin ja sama miellyttävä katse silmissä. Molemmat näyttivät tavattoman nuorilta — he olivat kuin poika ja tyttö. Kummankin kasvoilla näkyi surullinen, huolestunut ilme, jota rouva Boyce oli moittinut ja joka oikeastaan huonosti soveltui heidän ulkomuotoonsa. Näytti siltä kuin kaksi rauhallisiin oloihin luotua ihmisolentoa olisi katkerain kokemusten kautta joutunut uralle, joka oli heille outo ja raskas. Kumminkin olivat sisarukset yhdessä kohden eri näköisiä, sillä pastorin kasvoilla oli selvästi havaittavana aran ja lempeän ilmeen ohessa sielunpaimenen vasta orastava, mutta kuitenkin jo täysin tietoinen arvokkaisuus.
Ryhmän kolmas henkilö oli ainoa, jolle Marcella Boycen näkeminen ei näyttänyt tuottavan pelkkää iloa. Aldous Raeburn oli ilmeisesti hämillään. Sillä välin kun Marcella ja Hardenit tervehtivät toisiaan ja hän pystytti pyssynsä kirkkotarhan matalaa aitausta vasten, tämä itsetietoinen, vaikka vaatimaton nuori mies koetti turhaan voittaa hämmennystään. Kuinka hän olikaan voinut niin syrjäyttää kaiken säädyllisyyden ja hienotunteisuuden, että juuri tänä aamuna näyttäytyi metsästystamineissaan herra Boycen tyttärelle hänen isänsä maalla, tuskin kivenheiton päässä heidän asunnostaan? Tiesihän hän mitä isoisänsä oli tänä aamuna kirjoittanut Mellorin uudelle omistajalle? Olihan hän edellisenä iltana koettanut muuttaa vanhan lordin mieltä ja sitä tehdessään häntä hämmästyttänyt, melkeinpä loukannutkin. Kalvava tunne oli siitä lähtien painostanut häntä. Heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli neiti Boyce herättänyt hänessä niin harrasta ihailua ja osanottoa, ettei hän voinut tuskatta ajatella hänen kärsivän.
Miten hän näin ollen saattoi tunkeutua neiti Boycen seuraan, ikäänkuin yölepakko, joka ei voi pysytellä loitolla tulesta. Kirkkotie oli kyllä yleistä omaisuutta, ja neiti Hardenin kantamukset olivat olleet niin raskaat, että kuka tahansa hänet nähdessään olisi kiiruhtanut hänelle avuksi. Mutta miksi ensinkään samoilla näillä seuduin? — Miksei hän mieluummin metsästänyt kreivikunnan toisessa päässä? Hän oli anteeksiantamattomasti rikkonut hyvää käytöstapaa ja hienotunteisuutta vastaan ja hän olisi tahtonut kurittaa itseään siitä.
Mutta neiti Boyce ei ollut mitään huomaavinaan. Hän vastasi herra Raeburnin tervehdykseen tyynesti, osoittamatta pienintäkään loukkaantumisen merkkiä. Kaikki astuivat kirkkoon yhdessä, herra Raeburn kantaen muratti- ja sanajalkakimppuja, pastori sisarineen taas täyteen sullottuja kukkasvasuja. Koko kuorma laskettiin kuorin portaille Marcellan kukkien viereen, ja sitten alkoivat Hardenit neuvotella kirkon koristamisesta. Neiti Harden luetteli sormillaan kaikki avustukset, joita oli lähetetty pappilaan tai jotka olivat matkalla kirkkoon käsikärryissä.
"Lordi Maxwell on lähettänyt oikein ihania ruukkukasveja kuorin kaunistamiseksi", sanoi hän kiitollisena nuoreen Raeburniin katsoen. "Siitä tulee suurenmoista." Nuori pastori yhtyi lämpimin sanoin sisarensa kiitoksiin. Lordi Maxwell oli aina niin ystävällinen ja antelias, milloin sattui tällaisia juhlatilaisuuksia, vaikka hän ei ollut vähääkään velvollinen heitä avustamaan. Lakkaamatta hän heitä muisteli, vaikkeivät he kuuluneet hänen seurakuntaansa eikä kirkkoonsa, ja Mellor oli kiitollinen. Pastorin kiitokset olivat, kuten sisarenkin, sujuvat ja vilpittömät, mutta niissä ilmeni samassa papillinen arvokkaisuus, joka oli hänelle ominainen.
Marcella punastui.
"Kävin kasvihuoneessa tarkastamassa mitä voisin saada", sanoi hän äkisti ylpeä väre äänessä. "Mutta meillä ei ole mitään. Kasvihuoneita kyllä on, mutta ne ovat typö tyhjät. Mutta puutarhakukkia saatte meiltä vaikka kuinka paljon. Syysvehreällä ja niittykukilla voi myöskin saada paljon aikaan, jos suotte minun koettaa."