Vaikeuksia hänen tielleen kyllä ilmaantunee, epäilemättä, mutta onhan hänellä nyt edullinen asema, ja sitä hän aikoo käyttää sekä omaksi että muidenkin hyödyksi. Hän puolestaan ei ole tehnyt mitään moitittavaa, ja nykyisinä personallisen kehittymisen aikoina saattaa perheen solidaarisuus antaa aihetta väärälle, epäoikeutetulle arvostelulle. Kiihkein mielin hän muisteli, kuinka hän näiden kahden viimeisen vuoden kuluessa oli luontaisella voimallaan osannut vallita ihmisiä ja asioita. Hän tiesi varsin hyvin saattaneensa ja uskaltaneensa tehdä semmoista, mitä tytöt siinä iässä eivät ikinä rohkene tehdä. Hän tiesi, että hänessä on suloa, kykyä, älyä.
Jo näinä moniaina viikkoinakin — —. Hymy leijaili hänen huulillaan, kun hän ajatteli sitä tyyntä, vakavaa, noin kolmenkymmenen iässä olevaa miestä, jonka hän oli kohdannut Hardenien luona. Kirjoittakoon tuon herran isoisä mitä hyvänsä. Se ei lainkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että herra Aldous Raeburn, paikkakunnan huomatuimpia miehiä ja toivotuimpia "partioita", oli tuntenut ja osoittanut ilmeistä mielenkiintoa herra Boycen tytärtä kohtaan, sitä ilmeisempää, kun sillä oli vastassaan jäykänlainen esiintyminen.
Ei! Käyköön kuinka käyneekin, oman tien hän aikoo raivata itselleen ja vanhemmilleenkin. Yhdenkolmatta iässä ei näytä mikään mahdottomalta. Naisen sulo, naisen tarmo — ne ne saavat aikaan vaikka mitä.
Ja vielä enemmänkin. Hänen muistellessaan lontoolaisten ystäväinsä kohtuutonta ja loukkaavaa epäluuloa kuohui hänen mielensä harmista. Hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut niin selvästi kuin juuri täällä, että hän oli kutsuttu tekemään työtä ihmiskunnan hyväksi.
Tuossa hänen edessään oli Boycen perheen pehmoinen, leikkauksilla koristettu kirkonpenkki, mutta sen takana levisivät yksikertaisten tammipenkkien rivit, missä kyläläiset kuuntelivat jumalanpalvelusta. Täällä Marcella ensimäisen kerran oli joutunut läheiseen yhteyteen maalaisväestön kanssa, joka kurjuudessaan ja avuttomuudessaan ei suurestikaan ollut niiden maalaisten kaltainen, joita hän oli nähnyt näyttämöllä. Siellä oli miehiä kuusissakymmenissä ja vanhempiakin, yhtä harmaantuneita ja uurteisia kuin se kalkkipohjainen maa, jota he kaiken ikänsä olivat kuokkineet, oli ennen aikojaan vanhentuneita ja miltei työhön kykenemättömiä miehiä, joille maksettiin vain niukka päiväpalkka. Vaivaistalo oli heidän vanhuudenturvansa, ellei hauta sitä ennen tarjonnut heille leposijaa. Rauhallisina, välinpitämättöminä ja alistuvaisina he siinä istuivat, milloin ratketen lapsellisiin ilonpurkauksiin, nähdessään jonkun koulupojan vallattoman kepposen tai koiran, joka oli eksynyt kirkkoon, milloin tylsällä hartaudella yhtyen mahtavan virren nuottiin. Vaimot olivat ärtyisiä, nääntyneitä ja toivottomia; tytöt ja pojat ja pikkulapset kalpeampia ja surkastuneempia kuin itse Lontoon lapset. Ja siihen oli syynä epäterveelliset asunnot, huono vesi ja niukka ravinto. Kaikki nämä kasvot ja olennot olivat Marcellalle paljastaneet uuden ja kammottavan maailman. Lontoossa oli niin paljon keskusteltu maamiehen asemasta, mutta Marcella ei ollut koskaan saanut oikeata kuvaa hänestä. Nyt hän näki tämän maamiehen omassa ympäristössään, hän ei enää vain puhuisi hänestä, nyt hän alkaisi elää hänen kanssaan. Ja herra Boycen tyttärenä hän oli jonkinlaisessa vastuunalaisessa asemassa. Sillä kieltämättä riippuu Mellorin työntekijäin menestys nyt, kuten aina ennenkin, maatilan omistajasta.
Siitä saakka kun Marcella palasi kotiinsa, oli hän koettanut ottaa osaa heidän elämäänsä ja hän kävi usein heidän hökkeleissään. Häntä hämmästytti ja kauhistutti heidän elämänsä ja heidän ympäristönsä. Heidän ryömivä kohteliaisuutensa milloin suututti, milloin huvitti häntä. Usein hän naisen syntyperäisellä ylimyksellisellä vaistolla nautti ylhäisestä asemastaan, usein hän puri hammasta raivostuneena isänsä ja setänsä käytöksestä ja siitä, että hän saattoi tehdä niin vähän hyötyä uusille alustalaisilleen.
Heidän ystävänsä ja uranaukaisijansa hän tahtoi olla ja lopuksi myös heidän vapauttajansa. Niin, miksikä ei? Suurempiakin ovat hennot naiset saaneet aikaan maailmassa. Seisoessaan kuorin portailla ja tehdessään itselleen pyhän lupauksen taistella tämän asian puolesta, hän tunsi hetken jännittäväksi — eikä arvatenkaan olisi pannut pahakseen, jos joku ihaileva katse olisi nähnyt ja ymmärtänyt hänet.
Mutta pohjaltaan olivat hänen tunteensa jalot ja vilpittömät, ja hänen ärtynyt mielialansa suli vähitellen nuoren tytön lämpimäksi innostukseksi.
"Saammepa nähdä! — Saammepa nähdä!" sanoi hän ääneensä ja hätkähti kuullessaan sanainsa selvästi kaikuvan äänettömässä kirkossa. Puhuessaan hän kumartui purkamaan kukkiansa ja tarkastamaan, paljonko hän oli poiminut kutakin lajia.
Samassa hän kuuli etäältä ääniä ja nousi jälleen pystyyn. Hän astui kirkon etelä-ovelle, joka oli auki, ja pysähtyi siihen odottamaan. Hänen edessään kiemurteli viheriä niittytie, joka kulki puiston poikki kylään. Siellä astui kirkkoa kohti pastori sisarineen, kumpikin kukilla kuormitettuna, ja heidän vieressään kulki, pyssy kädessä, pitkä mies ruskeassa metsästyspuvussa, koira mukana.