Syvimpänä syynä hänen maltittomuuteensa lienee kumminkin ollut se, ettei hän uskonut eikä saattanutkaan uskoa näiden tosiasiain olevan voittamattomia, jos vain niihin lujasti käsiksi käy.
Vanhempain ja seurapiirin entisiä välejä ajatellessaan hän tuli jo vaistomaisestikin siihen päätökseen, että heidän perheensä tosin oli saanut osakseen jonkun verran masennusta ja nöyryytystä, mutta ettei heitä kumminkaan oltu tykkänään hyljitty. Heidän köyhyytensä ja ne olot, joihin köyhyys ihmisen saattaa, olivat vaikuttaneet sen, että heitä eräällä taholla kohdeltiin epäkunnioituksella. Heidän säätyisensä tuttavat ja ystävät taas olivat selvään osoittaneet kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä heitä kohtaan, antaen tuta olevansa valmiit unohtamaan sellaisten olemassaolonkin, jotka ovat menettäneet etevän asemansa yhteiskunnassa. Täten he olivat jääneet alttiiksi maailman ylenkatseelle tai säälille. Jokainen näkyi tuntevan heidän asemansa eikä siis pitänyt edullisena eikä tavoitellutkaan Boycein tuttavuutta, pikemmin päinvastoin.
Hänen nyt punnitessaan näitä asioita rinnakkain iski hänen mieleensä, että suuri juopa oli aina ammotellut isän ja hänen sukulaistensa tai vanhimpain ystäväinsä välillä. Marcellaa hirvitti hiukan, kun ajatteli, että täällä, kotiseudulla, jossa isän historia tietysti on parhaiten tunnettu, tämä vastenmielisyys isää kohtaan kukaties on suurempi kuin missään muualla. Raskasta heidän osansa täällä vainenkin on — raskasta äidin — raskasta tyttären. Kuinka vähän hän ensi riemuissansa tuosta ikivanhasta sukukartanosta ja uudesta arvokkaasta asemastaan oli tullut tällaisia asioita ajatelleeksikaan! Ja olivathan ne silloinkin olleet painamassa, ahdistamassa.
Hän astuskeli verkkaan kukkakantamuksineen laakerikujaa myöten pääkäytävälle ja sitten sen poikki pientä kirkkoa kohti. Kirkko seisoi yksinänsä puiston suurten lehmusten suojassa, syrjässä pappilasta ja kylästä; näytti siltä, kuin se olisi ollut suuren maakartanon omaisuutta sekin. Marcellan tullessa kirkkoon olivat sekä pohjois- että etelä-ovi auki, sillä pastori oli sisarensa kanssa jo käynyt siellä työssä ja pistäytynyt pappilaan jollekin asialle, palatakseen puolen tunnin kuluttua takaisin.
Se oli vaatimaton maalaiskirkko, ympärillään yksinkertaisia, uutterain ja unohdettujen sukupolvien hautakumpuja ja sisäpuolella koristettu tahi ainakin kirjavoitu erityylisillä ja eriaikuisilla hautapatsailla, joihin jokaiseen tavalla tai toisella oli Boycen nimi piirrettynä. Silmäänpistävänä niiden joukossa oli muuan uhkea, yläpäässään kerubilla koristettu patsas lähellä saarnastuolia. Siinä lepäsi se parlamentin jäsen Boyce, joka oli taistellut rinnakkain Hampdenin, lapsuudenystävänsä kanssa Chalgroven kentällä, saanut sittemmin senkin kokea, että eversti Pryde karkoitti hänet Westminsteristä, ja viettänyt loput ikäänsä Mellorissa, jouduttuaan epäsuosioon ensin protektorin ja sittemmin restauratsionin aikana. Yksin jo näistä muistopatsaistakin olisi voinut saada kokoon välttävän tarkan käsityksen Boycen suvusta. Mitään erityisiä kuuluisuuden ja maineen vaatimuksia ei ollut näillä, enimmäkseen vähävaraisilla, vilpittömillä, melkein poikkeuksetta vapaamieliseen whig-puolueeseen kuuluvilla maalaisherroilla. He olivat lähettäneet poikiansa kaatumaan Quebecin, Plassyn ja Trafalgarin taisteluihin Englannin maailmanvallan rakentamiseksi. He olisivat pitäneet Foxin ja Burken puolta, mutta viimeksimainitun ankaruutta peljäten olivat kannattaneet Pittiä siinä epämääräisessä tiedossa, että siitä on sittenkin hyötyä maalle. Kotonansa he olivat olleet oikeamielistä ja ihmisystävällistä väkeä, ja kun heiltä puoliso kuoli, silloin he hänen hautapatsaaseensa piirrättivät kirjoituksia, joiden oli määrä osoittaa Boycein klassillista sivistystä ja heidän aviopuolisollista rakkauttaan. Sanalla sanoen, se oli ollut ehkäpä pitkäveteistä, jääräpäistä rotua, välistä tyrannillistakin, mutta yleensä kelpo englantilaista ainesta, sitä ainetta, joka aina on ollut ja yhä edelleen, uusissakin muodoissaan, on suuren valtion pohjana ja pontena.
Kerran vain oli hautakivien siihenastinen yhtäläinen asu muuttunut. Se oli tapahtunut silloin, kun Boycein suku oli ponnahtanut korkeimmilleen, niinä aikoina, jolloin perheen arvokas hiljaisuus oli äkkiä kohonnut loistavuuteen ja kautta sukupolvien kulkeva proosa pukeutunut muutamiksi vuosiksi runolliseen asuun. Viime vuosisadalla oli kerran muuan entinen Richard Boyce lähtenyt pitkälle ulkomaanmatkalle. Hän oli lahjakas mies, Horace Walpolen ja Grayn ystävä. Hän vei mukanansa suosituskirjeitä, jotka avasivat hänelle kaikki ovet, mistä vain halusi sisään käydä, siihen aikaan, jolloin Europassa johtavain kansain yläluokat olivat paljon lähempiä ja lämpimämpiä tuttavia keskenänsä kuin nykyjään. Hän meni Roomassa naimisiin erään korkeasäätyisen ja rikkaan neitosen kanssa ja toi nuoren rouvansa jonkun ajan kuluttua Melloriin.
Heti rakennettiin puutarhanpuolinen liite kaikkine eriskummaisine ja somine koristuksineen. Edelleen tehtiin suuri lehtokuja, tauluja alkoi tulvia taloon, soitannollinen kirjasto hankittiin, jonka lukemattomat, haalistuneet nidokset, itsekussakin toisiinsa kietoutuneina Richard ja Marcella Boycen nimet, olivat näinä viime viikkoina olleet nykyisen Marcellan monen ilon ja utelemisen aiheena.
Italiatar lahjoitti miehelleen kaksi poikaa ja kuoli parhaimmassa iässään — hellästi rakastettuna ja katkerasti kaivattuna. Ei hänen hautapatsaaseensa laveita laverruksia pantu. Nimi vain, sukuperä ja synnyinpaikka — sillä italiatar hän oli ollut viimeiseen hengenvetoonsa asti, ja siitä syystä mies oli vielä palavammin häntä rakastanut — synnyin- ja kuolinpäivä sekä kaksi säettä Danten Vita Nuovasta.
Tuon entisen Marcellan muotokuva riippui yhä vieläkin samassa huoneessa, missä silloisen emännän nuotitkin säilytettiin. Se oli mustunut, virttynyt, taiteellisesti jotenkin ala-arvoinen teos, mutta nykyinen Marcella oli jo aikaa sitten tullut siihen päätökseen, että hänen sekä isän ulkomuoto on perintöä tuon kuvan originaalista ja siitä ne ovat epäilemättä alkujaan nykyisen perillisen taitelijataipumuksetkin, joita ei tätä ennen heidän arvoisassa suvussaan ollut ilmennyt.
Itse asiassa hän kumminkin rakasti jok'ainoata noita Jaakko ja Yrjö kuninkaitten aikuisia tilanomistajia, joiden hautakivissä oli niin loppumattomat kirjoitukset. Ja nyt, seisoessaan kirkossa ja katsellessaan ympärilleen, kukat suurena kasana vieressään kuorin portailla, nyt hän tunsi, kuinka nuoruudenaikainen hilpeys, iloisuus, jopa ylvästely ja riemahtelukin elähyttävänä aaltona häneen hulvahtelee. Äskeinen mielipaha isän masennusten ja huolten tähden oli haihtunut. Täällä esi-isäin suojassa tuntui niin kodikkaalta; oli kuin hänet jälleen olisi otettu heidän kunnianarvoisan seuransa jäseneksi.