Marcellan kasvot synkistyivät. Herra Raeburnin anteeksipyynnöt olivat hänen mielestään vain uusi solvaus.
"Teidän mielestänne, huomaan, ei minulla ole mitään oikeutta sitä kysellä!" huusi hän; "teidän mielestänne en käyttäydy kuten hieno nainen — kuten sukulaisenne käyttäytyisivät. Mahdollista kyllä! Minä olen peräti toisella tavalla kasvatettu. Minua ei ole yleensä kasvatettukaan; minä olen itse luonut itseni. Niinpä karttakaa minua, jos tahdotte. Ja tietysti tahdottekin. Mutta tänään — tuolla kirkossa — päätin lujasti vielä yrittää, eikö asioita voisi muodostaa toisenlaisiksi, ennenkuin kaikki jähmettyy ympärillämme. Jos meidän täytyy täällä elellä vihamielisissä suhteissa naapureittemme kanssa ja karttaa heitä, tahtoisin ainakin tietää syyn siihen. Te olette ainoa, jolta voin kysellä. Tuskin kukaan on käynyt meitä tervehtimässä, paitsi Hardenit ja jotkut vähävaltaisemmat paikkakuntalaiset. Enkä minä ole mitään tehnyt, josta minun täytyisi hävetä", virkkoi hän kiihkeästi, "eikä äitikään. Isä, luullakseni, aikoja sitten teki jotain, jota ei pidetty oikeana. Minulle ei ole koskaan kerrottu — enkä vielä nytkään tiedä — mitä se oli. Mutta tahtoisin saada tietää. Aikovatko kaikki ihmiset kääntää meille selkänsä?"
Ponnistaen kaikki voimansa onnistui Aldousin jonkun verran rauhoittaa kuohuvia tunteitansa. Katse täynnä lempeyttä ja arvokkaisuutta kohtasi Marcellan leimuavia silmiä.
"Kerron teille kaikki mitä tiedän, neiti Boyce. Kysymyksenne vaatii suoraa vastausta. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, jos sanon jotakin, joka teitä loukkaa. Koetan välttää sitä, — uskottehan sen!" pyysi hän hartaasti. "Ensinnäkin en tunne yksityisseikkoja juuri ollenkaan. Enkä koskaan ole halunnutkaan tuntea. Mutta olen kuullut, että vuosia sitten, nuorena ollessani, herra Boycen menettely jossain raha-asiassa, muistaakseni siihen aikaan kun hän oli parlamentin jäsenenä, herätti suuttumusta ja häpeätä varsinkin sukulaisten ja vanhain ystäväin keskuudessa. Hänen vanhaan isäänsä koski asia niin syvästi, että hän heti sen jälkeen kuoli, kuten tiedätte —"
Marcella säpsähti.
"En minä tiennyt", sanoi hän nopeasti.
Aldous Raeburn joutui jälleen hämilleen.
"Eipä pitäisi minunkaan jutella asioista", sanoi hän, "joista olen niin vähän perillä. Mutta en tahtonut jättää kysymystänne vastaamatta. — Tämä on tietääkseni kaikki mitä olen kuullut. Isoisäänne kunnioittivat ja rakastivat täällä kaikki — minunkin isoisäni — ja paljon häntä säälittiin — —"
"Ymmärrän, ymmärrän", sanoi Marcella raskaasti hengittäen, "ja isää vihattiin".
Silmät kyynelten himmentäminä hän astui nopeasti eteenpäin tietämättä itsekään minne meni. Kiusallinen äänettömyys seurasi. Sitten virkkoi Aldous Raeburn äkisti: