"Mutta siitähän on jo aikoja vierinyt. Ehkä isäänne on liian ankarasti arvosteltu. Isoisääni on kenties petetty muutamissa kohdissa. Ja minä — —"
Hän vaikeni epätietoisena, sillä mitä hän aikoi sanoa, oli hänen mielestään niin kömpelöä. Mutta Marcella ymmärsi hänet.
"Ja te tahdotte muuttaa hänen mielensä?" sanoi hän, ei kiittämättömästi, mutta pisteliäs sävy yhä äänessään. "Ei, herra Raeburn, siinä ette onnistu."
Äänettöminä he kulkivat edelleen kotvasen aikaa. Viimein kääntyen Marcellaan, silmissä katse, jossa vilpittömät tunteet ja miehekäs hellyys kuvastuivat, herra Raeburn sanoi:
"Arvelin vain, että ehkäpä voisin saada isoisäni muuttamaan käytöksensä niin että herra Boyce olisi tyytyväinen. Vaikkei ystävyyden suhteet kävisikään enää niin tuttavallisiksi kuin entisaikoina, saattaisivat ne olla paremmat kuin asiain nykyinen tila, mikä — mikä on niin tuskallista. Oli miten oli, neiti Boyce, mille suunnalle asiat kääntynevätkin, sallittehan minun lausua teille, ettei täällä kukaan puhu äidistänne ja teistä muuta kuin kunnioittaen ja ihaillen. Uskokaa minua, vaikka teistä tuntuisikin, ettette milloinkaan enää voi olla ystävällinen minulle tai omaisilleni — eikä unohtaa mitä olen tänään teille sanonut!"
"Kunnioittaen ja ihaillen!" sanoi Marcella kummeksien ja yhä harmistuneena. "Ehkäpä säälien. Se on kyllä mahdollista. Mutta äiti pitää isän puolta, niin hän aina tekee. Ja niinhän minäkin tietysti teen! Mutta olen niin pahoillani, niin äärettömän pahoillani ja onneton! Kuinka hauskaa minusta oli tulla tänne. Olen oleskellut niin harvoin kotona, näistä ikävyyksistä oli minulla tuskin aavistustakaan — en ainakaan tietänyt, kuinka vakavaa laatua ne olivat ja mitä ne minulle merkitseisivät. Voi kuinka olen pahoillani — ajattelin täällä toimittaa niin paljon — eipä kukaan voi kuvailla, mitä tänne tulo minulle merkitsi!"
He olivat nousseet pienelle kummulle. Alapuolella heitä sänkipellon takana, missä nähtiin muutamia kyyristyneitä tähkänpoimijoita, lepäsi pieni kylä, talot hajalleen rakennettuina tuuheitten puitten peitossa; sinertävän savun utuiset hattarat kohosivat pystysuorina kirkasta syystaivasta kohti, kuvastuen tummaa pyökkimetsikköä vasten, joka kiertyi tasangon ympäri, missä kylä oli. Sänkipellolla leikkivät varjot ja värivivahdukset olivat ihastuttavat; siinä aprikkain hehkuva väri yhdessä kullankellan kanssa sulautui purppuranpunaiseen ja ruskeaan; villien kirsikkapuiden tulipunaiset lehdet ja orapihlajan krimsoniväri saivat aikaan ihmeellisiä heijastuksia pensasaidassa. Omenat hehkuivat kylän puutarhoissa, ja pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko täydeltä terältä yli vainioiden ja pensaiden, yli siellä täällä puiden suojassa siintävien tiilikattojen ja mökkien suippojen päätyjen ja ulkonevain ullakkoakkunain.
Vaistomaisesti jäi kumpikin seisomaan. Marcella painoi kätensä ristiin selkänsä taa niinkuin hänen tapansa oli kiihtyneellä mielellä ollessaan. Heikko tuuli puhalsi hänen hameensa pehmeisiin, aaltoileviin laskoksiin, ja seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana hän oli kuin mikäkin nuori ylväs Voitonjumalatar. Mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt rahtustakaan voitonriemua, sillä ne olivat traagilliset, "ylen traagilliset", kuten Aldous Raeburn englantilaisella kylmäverisyydellä kenties olisi arvostellut, jos Marcellan silmäin tuike olisi ollut himmeämpi tai hänen suunsa vähemmän mehevä.
"En minä itsestäni puhu", alkoi hän. "Mutta kyllä te tiedätte, herra Raeburn — ihan varmaan te tiedätte — millaisessa tilassa työväestö täällä on — millaisessa häpeällisessä tilassa tämä kylä on. Olen kyllä lukenut näistä asioista, mutta en koskaan voinut uneksiakaan, että ihmiset voisivat todellisuudessa elää tällaisissa oloissa maalla — maalla, missä tilaa on yllin kyllin. En saa unta öisin, kun sitä ajattelen. Rikkaita emme ole — olemme sangen köyhiä — talo kaipaa korjauksia, ja maatila on viheliäisessä kunnossa, niinkuin varmaan tiedätte. Mutta kun näen nämä hökkelit ja tuon veden ja lapset täällä, en voi olla kyselemättä millä oikeudella me nautimme yltäkylläisyydestämme. Lontoossa minulla oli muutamia ystäviä, jotka olivat sosialisteja, minullakin oli samat mielipiteet ja aatteet kuin heillä, mutta vasta täällä silmäni aukenivat. Kyllä vaan pitäisi koettaa saada jokainen yksilö tajuamaan, että hänen tahdostaan ja mielenlaadustaan suuresti riippuu kaikkien näiden ihmisten onni. Robert setä oli eriskummainen mies ja lisäksi saituri; katsokaa kylän lapsia, katsokaa kuolevaisuusprosenttia täällä. Näettehän mitenkä Hardenit ovat jo aivan masentuneet. Ei, meillä ei todellakaan ole mitään oikeutta! — pois se olisi meiltä otettava, ja kyllä se päivä vielä koittaakin, jolloin se meiltä otetaan."
Aldous Raeburn myhäili ja oli jälleen oma itsensä. Marcellan surunpurkaukset tekivät hänet neuvottomaksi, mutta hänen mietiskelyjään hän ei pelännyt.