"Ei se toki ole ihan toivotonta, luulisin", virkkoi hän ystävällisesti. "Tosin ovat asunnot Mellorissa perin huonossa kunnossa. Mutta ettepä voi kuvailla, kuinka paljon voi aikaan saada, kun vain on hiukan tarmoa ja rahaa."
"Mutta rahaa ei meillä ole yhtään!" huudahti Marcella. "Ja jollei isä täällä viihdy, niin ei hän myöskään saa mitään toimeen. Hän ei välitä, käyköön kuinka tahansa. Hän antaa asiain mennä menojaan ja käyttää kaikki varansa omiin tarpeisiinsa. Ja minä tulen silloin niin onnettomaksi — onnettomaksi. Katsokaa tuota hökkeliä tuolla oikealla, herra Raeburn. Se on Jim Hurdin — hän työskentelee parhaasta päästä kirkon arentimaalla, silloin kun hänellä sattuu olemaan työtä. Mutta hän on vaivainen eikä niin vahva kuin muut. Ja nythän lampuoditkin kaikkialla näkyvät vähentävän työmiehiänsä — en luonnollisesti tiedä mistä syystä — kaikki on vielä niin uutta. Viime talvi oli Hurdin perheelle kerrassaan hirveä — he tuskin pelastuivat nälkäkuolemasta. Ja nyt jo tähän aikaan hän taaskin on työtönnä — hänet sanottiin irti työstänsä heti elonkorjuun jälkeen. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta saada talvella työtä. Päivät pitkät hän kiertelee työnhaussa, mutta aina turhaan. Kaiken, minkä vain saivat irti, he möivät viime talvena. Ensi talvena ei heillä ole muuta edessä kuin vaivaistalo. Se on sydäntäsärkevää. Ja siinä miehessä on järkeä, hän käsittää, missä kurjuudessa hän on! Minä annan hänelle lainaksi työväenlehden, jota tilaan, ja koetan saada hänen puhumaan yleisistä asioista. Hän on sivistyneempi kuin tavallisesti hänen säätytoverinsa, mutta voi! kuinka katkerasti hän puhuu nykyisistä oloista. Vaikkei koskaan kestään yksityisestä henkilöstä. Sokealla kärsivällisyydellä he alistuvat kohtaloonsa — vieläpä pitävät Robert sedän puoltakin. He ovat maksaneet hänelle vuokraa asunnosta, ja se on rikos — niin juuri, rikos! Hänen vaimonsa lienee ollut nuorena hyvin kaunis — hänen käytöksensäkin on sivistynyt. Hänessä on tietysti keuhkotauti — voiko muuta odottaakaan, kun asunto ja ruoka on sellainen? Keuhkotautinen on vanhin poikakin — pieni ja kalpea kuin mikä! Entäs muut lapset! Kyllä Lontoon kurjuudesta huudetaan — mutta en ole vielä koskaan nähnyt niin kurjia lapsia kuin tässä kylässä. Kaksitoista shillingiä viikossa ja puolet vuotta työtönnä! Kummako jos meitä vihaavat! — Ja minä yllytän heitä siihen", huudahti Marcella, silmät tulta iskien. "Heidän täytyy oppia vihaamaan meitä tilanomistajia ja koko tätä nykyistä, alhaista järjestelmää. Heiltä riistetään maa, joka oikeuden mukaan kuuluisi heille ja meille yhteisesti, ja yksi henkilö tehdään isännäksi sen sijaan että kaikki olisimme veljiä. Ja kukapa sitten kelpaa isännäksi? Kuka? Kuinka valmiit ollaan astumaan tähän vastuunalaiseen toimeen, mutta minkälaiset ovat sitten tulokset!"
"Eipä tulokset sentään aina ole niin huonot, ei edes Englannin maata viljelevissä osissa", sanoi Aldous Raeburn hymähtäen, mutta jotenkin kylmästi.
Marcella vilkaisi häneen ja älysi samassa, että oli herättänyt henkiin miehessä jonkunlaisen perhe- ja luokkaylpeyden. Herra Raeburn ei tietenkään päästänyt tätä ylpeyttä näkyviin, mutta se oli kumminkin olemassa ja avasi äkisti syvän juovan heidän välilleen. Nopeasti iski Marcellan mieleen, että hänhän olikin läheistä sukua — tytär ja veljentytär — kahdelle miehelle, jotka eivät olleet tälle ylhäiselle luokalle kunniaksi. Kun hän ahdisti luokkaa tai järjestelmää, niin tämä hänen vieressään asteleva mies kaiketi ajatteli — ja kuka tahansa olisi tietysti ajatellut samoin —: "Niinpä niin, tyttö raukka — Dick Boycen tytär — mitäpä muuta voisi odottaakaan?"
Toista oli Aldous Raeburn! Marcella ajatteli Maxwellin nimen uljasta kaikua, Maxwellin tilusten suurta laajuutta ja sitä suurta kunnioitusta, jota tämän perheen jäsenet nauttivat kunnollisuutensa, oikeamielisyytensä sekä kristillisen elämänsä vuoksi. Hän vavahti, loukattu turhamaisuus, suuttumus ja kiihkeä kaipuu olla itse samassa asemassa liikkuivat sekanaisina tunteina hänessä, kun hän oikaisi suoraksi pitkän, solakan vartalonsa.
"Poikkeuksia tietysti on", sanoi hän hitaasti, koettaen ainakin ulkonaisessa käytöksessään esiintyä yhtä arvokkaasti kuin Aldous. "On monta tilanomistajaa, jotka tekevät velvollisuutensa, mikäli sen käsittävät — sitä ei kukaan kiellä. Mutta se ei kumoa itse järjestelmää; jalon isännän pojanpoika saattaa olla kehno mies, mutta valta pysyy sittenkin hänen käsissään. Ei! Nykyaika vaatii jo kestävämpää perustaa. Partiarkallinen hallitusvalta ja hyväntekeväisyys ovat aikansa eläneet, kansanvaltainen itsehallinto ei tahdo mitään niistä tietää."
Hän heitti herra Raeburniin taistelunhaluisen, uhmaavan katseen, mistä pilkisti hiukan iloakin. Hänestä oli hauska laukaista Maxwellilaista valtaa vastaan tällaisia yleisiä ja uhkaavia voimalauseita. Hän tahtoi näyttää perilliselle, ettei ainakaan hän kuulunut hänen perittyihin alamaisiinsa eikä katsonut velvollisuudekseen sokeasti ihailla Maxwellin suvun menettelytapoja ja asemaa.
Aldous Raeburn vastaanotti hänen hyökkäyksensä hyvin rauhallisesti ja hymyili ystävällisesti kaiken aikaa. Neiti Boycen mielipiteet tuskin saattoivat hänen rauhaansa järkähyttää, mutta häntä viehätti ja huvitti sanomattomasti Marcellan puhelut. Aldous Raeburnille olivat hänen säätyluokkansa velvollisuudet, oikeudet ja tulevaisuudensuunnitelmat niin läheinen sydämen asia, ettei häntä haluttanut niitä kosketella tilapäisessä keskustelussa. Marcellan sanat tekivät häneen sen vaikutuksen, kuin puhuisi hän osaksi oman elämäntarinansa kokemuksia, osaksi mielipiteitä, joita hän nuorten jaloluontoisten ihmisten tavoin oli temmannut sanomalehdistä ja aikakauskirjoista. Hetkisen, vain hetkisen oli Marcella kosketellut herra Raeburnin sukuylpeyttä. Nyt hän oli vain tietoinen siitä, että tämän kauniin, kesyttömän olennon oli kamppailtava vaikeuksia vastaan, joissa hän, Aldous — se päätös kypsyi kypsymistään hänessä — oli lujasti päättänyt auttaa häntä.
"No niin! maailma kyllä tulee kerran toimeen ilman meitäkin", vastasi hän kevyesti. "Ei kukaan ole korvaamaton. Mutta sallikaa minun kysyä, neiti Boyce, oletteko aivan varma siitä, että itse uskotte omaan oppiinne. Suokaa anteeksi suorapuheisuuteni, mutta niinä harvoina kertoina kun olemme olleet yhdessä, olen ollut huomaavinani teissä muutamia arveluttavia individualismin merkkejä. Sanoitte olevanne ihastunut sukunne vanhaan herraskartanoon, teistä on hauska asua samassa paikassa, missä esi-isänne ovat eläneet ennen teitä, te olette täynnä palavaa intoa nostaa nämä köyhät ihmiset mudasta omien periaatteidenne mukaan. Ei, minä en voi pitää teitä täysin johdonmukaisena."
Tuokion näytti siltä, kuin olisi Marcellaa harmittanut, sitten hän äkkiä purskahti iloiseen nauruun — nauruun, joka sisälsi kujeellisen tunnustuksen ja joka yhdellä iskulla muutti hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa.