"Hiljaa", kuului ääni viranomaisten puolelta, ja naisväen pidätettyjen nyyhkytysten säestämänä tuomari nyt luki pakkotyörangaistukseen tuomittujen nimet. Sitten seurasi kammottava äänettömyys. Vankien rivi kääntyi vartiainsa ohjaamana oikeussalin perällä olevalle ovelle. Heidän astuessaan yksitellen ulos eräs kuolemaantuomituista, se pitkä valkoverinen nuorukainen, kääntyi silmänräpäykseksi lehteriin päin ja viittaili jäähyväisiä nyyhkivälle kullallensa. Hurdkin kääntyi neuvottoman näköisenä.
"Katsohan!" huudahti Ann Mullins tempaisten pystyyn hänen pyörtyvää vaimoansa. "Siinä hän menee."
Marcella kurottui eteenpäin. Hän katseli Hurdin suuria, kangistuneita kääpiönkasvoja, ja hän se paremmin kuin vaimo tapasi viimeisen katseen hänen räpyttelevistä silmistään.
Aldous kosketti keveästi hänen käsivarttansa.
"Kyllä", virkkoi Marcella kiireesti, "kyllä, meidän täytyy toimittaa hänet ulos. Ann, voitteko nostaa häntä?"
Avutonta vaimoa piteli toiselta puolen Aldous, toiselta Ann Mullins. Marcella seurasi jäljessä taluttaen pikku tyttöstä, joka lujasti painautui hänen pitkää, mustaa viittaansa vasten. Väki lehterillä väistyi syrjään heidän tieltään, ylt'ympäri ällisteltiin ja kuiskailtiin, kunnes he olivat kadonneet. Portaitten alapäässä he tapasivat itsensä käytävästä, joka oli täyteen ahdettu väkeä — asianajajia, todistajia, oikeudenpalvelijoita ja yleisöä. Aldousille ja hänen holhoteilleen tehtiin jälleen tilaa.
"Tätä tietä, herra Raeburn", sanoi muuan aulis poliisimies. "Antakaa tietä, olkaa hyvä. Ovatko vaununne täällä, herra Raeburn?"
"Anna Ann Mullinsin pitää huolta hänestä — hanki heille ajuri — minun täytyy puhua herra Whartonin kanssa", kuiskasi Marcella Aldousille.
"Hankkikaa minulle paikalla ajuri", sanoi Aldous poliisimiehelle, "ja käskekää ajurin odottaa hetkinen."
"Neiti Boyce."