"En, kiitos. Minä lähden yläkertaan pukeutumaan. Ole hyvä ja tervehdi neiti Raeburnia."
Palvelija avasi oven ja Marcella katosi.
XIV LUKU.
"Mutta tämähän on sietämätöntä!" sanoi Aldous. "Hän on siis kotona eikä suostu minua tapaamaan!"
Tällä kertaa rouva Boycenkin mielenmaltti oli järkkyä, sillä tyttären sulhanen seisoi hänen edessään nöyryytyksen puna kasvoillaan.
"Ikävä kyllä, on asianlaita sellainen", vastasi hän kiireesti. "Koetin muuttaa Marcellan mieltä, mutta en saanut mitään aikaan. Luulisin, että teidän olisi tätä nykyä viisainta jättää sikseen kaikki tapaamisen yritykset."
Aldous istahti hattu kädessään ja tuijotti lattiaan. Tuokion kuluttua hän uudelleen katsahti ylös.
"Eikö hän sitten pyytänyt teitä mitään minulle sanomaan?"
"Ei", kuului viivähtelevä vastaus. "Sen hän vain sanoi, ettei hän sietänyt nähdä ketään Maxwell Courtista — eipä edes teitäkään — niin kauan kuin tämä asia vielä on ratkaisematta."
Aldousin katse vaelsi ympäri Mellorin vierashuonetta. Se pysähtyi hänen vieressään olevalle tuolille. Siinä lepäsi neiti Boycelle osoitettu kirjekuori, jossa käsiala oli hänestä tuttu. Mustaan silkkilankaan pujotettu neula oli pistetty tuolin topattuun käsinojaan, ja selkätyynyssä oli vielä selvä jälki istujan päästä. Vain kolme minuuttia sitten Marcella oli ollut tässä huoneessa ja lähtenyt häntä pakoon. Rouva Boycen arkihuoneen ovi oli vielä raollaan.