"En", vastasi rouva Boyce tuokion kuluttua. "En, sinä olet mennyt niin pitkälle, että ymmärrän sinun tahtovan vielä tämänkin tehdä. Richard", hän siirtyi miehensä luo — "älähän huoli tuosta hermostua; luenko ääneen sinulle vai otammeko kortit esille."
Mies katsoi häneen vihasta tutisten. Mutta vaimon järkähtämätön katse muistutti häntä siitä, että hän iltaa vasten oli tuntenut tuskaisen kohtauksen oireita. Viha muuttui peloksi. Hän kävi jälleen äreäksi ja valittavaksi.
"Menköön sitten menojansa", murahti hän heittäytyen tuolille istumaan, "mutta sen minä sanon sinulle, Marcella, kauan en enää tuollaista siedä."
"Eipä sinun tarvitsekaan, isä", vastasi tyttö rauhallisesti astuen ovea kohti. Rouva Boyce hätkähti hiukan kuullessaan nämä sanat ja loi häneen tutkistelevan katseen. Herra Boyce otaksui hänen vain viittaavan tulevaan avioliittoonsa, joka ennen pitkää oli vapauttava hänet isän vallasta, ja hän puhisi kiukusta löytämättä sopivaa vastausta.
Palvelustyttö, jonka rouva Boyce oli käskenyt saattamaan Marcellaa kylälle, odotti jo valtaoven luona. Hän kantoi sairasruokaa sisältävää vasua pikku Willielle ja palavaa lyhtyä.
Ilta oli pimeä ja sadetta tuli tulvimalla. Marcella seisoi hallissa kiinnittämässä hamettansa ylös, kun hän näki äitinsä rientävän sisään saali käsivarrella.
"Otahan tämä saali mukaasi, Marcella, ilma on kylmä ja kalsea. Jos aiot valvoa koko yön, on se sinulle tarpeen."
Hän asetti oman saalinsa Marcellan käsivarrelle.
"Isä on aivan oikeassa", puheli hän edelleen. "Sinulla on ollut jo ennaltaan tänä päivänä niin tärisyttävä mielenliikutus — —"
"Älähän, äiti!" huudahti Marcella torjuen. Sitten hän äkkiä paiskasi käsivartensa äitinsä kaulaan.