"Suutele minua, äiti! pyydän, suutele minua!"
Rouva Boyce suuteli häntä vakavana ja salli tytön hetkeksi sulkea itsensä rajuun syleilyyn.
"Kovastipa sinä olet omapäinen", virkkoi hän. "Luuletko todellakin voivasi noita ihmisiä lohduttaa? Oletko edes varma siitä, että vaimo raukka on hyvillään tulostasi?"
Marcellan huulet vavahtivat, mutta sanaakaan hän ei saanut suustansa. Hän viittasi vain kädellään äidillensä, kiirehti sitten odottavan palvelustytön luo, ja molemmat katosivat pimeään.
"Voineeko hän todellakin olla avuksi siellä?" toisti rouva Boyce itsekseen palatessaan vierashuoneeseen. " Myötätuntoa! onko myötätunto koskaan ketään ruokkinut, vaatettanut tai lohduttanut. Marcella riistää tuolta poloiselta sen ainoan, mitä ihminen haikeasti kaipaa tuollaisella hetkellä — yksinäisyyden. Millä oikeudella tungeskelemme köyhille sitä, mikä meistä itsestämme olisi suoranaista loukkausta?"
Sillä välin Marcella asteli eteenpäin sateessa ja tuulessa kiitollisena siitä, ettei sininen kevättaivas enää ollut ivaamassa sitä inhimillistä kurjuutta, joka sen alla vallitsi.
Kylän suuhun päästyään hän pysähtyi ja otti vasun pieneltä palvelustytöltä.
"Nyt saat mennä kotiin, Ruth. Mutta ala juosta, on niin pimeä."
"Kyllä, neiti."
Arka maalaistyttö vapisi. Neiti Boycen traagillisen kiihkeä osanotto tähän murhajuttuun oli tavallaan tarttunut koko talonväkeen.