"Hyvä rouva Hurd", sanoi Marcella polvistuen hänen viereensä. "Ettekö päästä Annia menemään. Minä valvon yötä täällä ja pidän huolta teistä ja Williestä."
Rouva Hurd näytti tuskaantuneelta ja levottomalta. "Kovin te olette hyvä, neiti", sopersi hän, "kovin hyvä. Mutta Ann on hänen omaa lihaansa ja vertansa — hänen omaa lihaansa ja vertansa. Ann!"
Molemmat naiset painuivat toistensa syliin. Juro, kärttyisä käly mutisi Mintalle kaikkia niitä lohdutussanoja, joita kieli suuhun toi. Hänen mentyään likisti sairas kätensä rintaansa vasten, käänsi kasvonsa seinää kohti ja ähkyi kuuluvasti.
Marcella ryhtyi yövarustuksiin. "Hän on tavattoman heikko", oli tohtori Clarke sanonut; "sydän on niin rasittunut, että hän milloin tahansa saattaa kuolla sydänhalvaukseen. Jos hänen annetaan itkeä ja riuhtoa kaiken yötä, on paha edessä. Toimittakaa hänet nukkumaan, jos suinkin voitte."
Ja hän oli antanut unirohtoa. Marcella päätti taivuttaa Mintan ottamaan sitä. "Mutta ennen kahdeksaa minä herätän hänet", ajatteli hän. "Ei kellään ihmisellä ole oikeutta ryöstää häneltä sitä viimeistä hetkeä."
Hellästi hän houkutteli Mintaa nauttimaan tohtorin "lääkettä". Minta nielaisi sen vastustelematta, kysymättä mitään. Hetkeksi hän virkistyi jonkun verran ja yritti puhua. Nousipa hän vielä ylöskin ja hoiperteli Willien luo.
"Willie! — Willie! — oh! katsokaa, neiti, hän on ottanut lelunsa — eikä välitä mistään muusta. Oh, Willie! etkö muistele isääsi? — Tiedätkö, ettei sinulla huomenna enää ole mitään isää?"
Poika näytti rauhattomalta nähdessään äitinsä hajalla hapsin ja rajuin katsein kumartuvan ylitsensä. Hikipisarat helmeilivät vaimon otsalla, ja mustan leninkinsä hän oli riistänyt kaulasta ja rinnasta auki voidakseen vapaammin hengittää. Lapsi katseli häntä valkea otsa rypyssä, mutta ei puhunut mitään. Marcella arveli, että heikkous esti häntä puhumasta, ja samassa hänet valtasi lapsellinen pelko, että poika kenties jo kuoleekin tänä yönä — kenties jo tällä hetkelläkin. Mutta hänen autettuaan rouva Hurdia puolittain väkisin takaisin vuoteeseen ja palattuaan Willien luo oli tämä ummistanut silmäluomensa ja näytti nukkuvan. Hengitys oli nopea ja sähisevä kuten ennenkin; Marcella rauhoittui.
Lopulta vaimokin nukahti. Unijuoma oli vaikuttanut. Kivistys herposi jäsenistä, ja tuvassa oli kaikki hiljaista. Marcella kumartui suutelemaan häntä olkapäälle, niin ylen onnellinen oli hän siitä, että nukkuva nyt sai hetkistä hoivaa pitkällisiltä kärsimyksiltään ja tuskiltaan.
Sitten hän istahti takan ääressä olevaan kiikkutuoliin ja nautti hetkellisellä mielihyvällä yön hiljaisuudesta. Suuri seinäkello ei vielä ollut lyönyt kymmentä. Hän oli ottanut kirjan matkaansa ja veti sen nyt esille taskustansa, mutta avaamatta se lepäsi hänen helmassansa.