"Niin olin."
"Saitteko tavata Hurdia?"
"Vain parisen minuuttia."
"Saitteko selvää hänen mielentilastaan?" kysyi pastori hätäisesti. "Onko hän katuvainen?"
"Hän puheli minulle Williestä", vastasi Marcella, terävä ja tyly katse silmissään. "Minä lupasin hankkia lapselle kunnolliset hautajaiset, kun hän on kuollut, ettei hän joudu kunnan haudattavaksi. Ja vielä minä lupasin aina pitää huolta hänen pienistä tytöistään."
Pastori huokasi. Hän astui pari askelta ovea kohti. Sitten hän äkkiarvaamatta palasi takaisin Marcellan luo.
"Minun täytyy siitä teille huomauttaa", sanoi hän päättävällä, mutta kuitenkin niin matalalla äänellä, ettei kukaan muu tuvassa-olija voisi kuulla. "Te otatte suuren edesvastuun päällenne tänä iltana. Minä rukoilen teitä, älkää yllyttäkö tuon poloisen ajatuksia katkeruuteen ja kostoon tällaisella hetkellä. Minä tiedän, että te olette katkeralla mielellä. Mary on kertonut minulle — mutta kyselkää itseltänne — miten jaksaa tämä vaimo kantaa kurjuuttansa niin hyvin nyt kuin tulevaisuudessa, ellei hän opi taipumaan ja alistumaan Jumalan tahtoon?"
Ei milloinkaan ennen ollut herra Harden pitänyt itsetietoiselle seurakuntalaiselleen näin pitkää puhetta, ja kuuminapa hehkuivatkin nyt hänen pyöreät poskensa.
"Sallikaa minun menetellä oman mieleni mukaan", sanoi Marcella kylmästi. Hän tunsi itsensä täydelleen vapautetuksi siitä moraalisesta pakosta, jossa pastorin pyhimysluonne ja mielenlaatu olivat kerran häntä pitäneet. Lumous oli iäksi haihtunut siitä hetkestä alkaen, kun Mary oli kertonut veljen mielipiteistä murharangaistuksiin nähden.
Mary ei rohjennut suudella ystäväänsä. Kaikki poistuivat. Ann Mullins, joka väsymyksestä ja surusta tuskin enää kykeni jalkeilla pysymään, alkoi viimeisenä tallustaa kotiinsa. Kun hän oli menossa, näytti rouva Hurd hiukan virkoavan horrostilastaan ja piteli häntä kiinni hameesta sopottaen käsittämättömiä sanoja.