Aldous oli ennen ollut hyvin suvaitsevainen ja sääliväinen tätä eriskummaista äitiä kohtaan, joka niin vapaaehtoisesti oli luopunut velvollisuuksistaan lastansa kohtaan. Mutta tänään hänen mielenmalttinsa petti. Hänen äänessään oli terävähkö sävy, kun hän jatkoi kyselyjään.
"Vielä sananen, olkaa hyvä. Kertokaa minulle, ennenkuin tapaan Marcellan, mitä hän on toimittanut torstaista lähtien. Minä olen kirjoittanut hänelle — mutta vasta tänä aamuna hän on antanut jotain tietoa itsestään."
He seisoivat akkunalla; rypistynein kulmin Aldous tuijotti ulos ruohikolle ja lehtokujaan rouva Boycen lyhykäisesti kertoessa, mitä hän tiesi Marcellan toimista Whartonin sähkösanoman tultua — yönvietosta mökissä ja lapsen kuolemasta. Aldousia värisytti tätä kuullessaan.
"Tiedättekö", huudahti hän äkkiä kääntyen rouva Boycen puoleen, "että nämä vaikutelmat saattavat syöpyä häneen koko elinajaksi? Miten hyödyttömästi, miten kevytmielisesti hänen on sallittu olla moisessa jännityksessä ja kauhussa!"
"Ymmärrän. Te arvelette, että minun menettelyni on ollut moitittava? Enkä sitä ihmettele. Mutta tässä tapauksessa on moitteenne perusteeton — tai mielemmin meidän käsitystapamme ovat tässä perin erilaiset. Myös naisten — ja kenties naisten enemmän kuin muiden — on opittava kohtaamaan elämää sen alastomassa todellisuudessa. Mutta sallikaa minun nyt mennä. Muutoin tulee mieheni tänne. Ja otaksun, että tahdotte tavata Marcellaa, ennenkuin hän tai kukaan muu tulee sisään."
Viittaus auttoi. Aldous hillitsi paikalla itsensä ja pyysi häntä hermostuneesti lähettämään Marcellan heti hänen puheilleen. Hän ei voinut ajatella mitään eikä puhua mistään, ennenkuin oli saanut tavata häntä. Rouva Boyce katosi, ja Aldous mitteli askelillaan huoneen lattiaa kuohuvin mielin, mietiskellen mitä Marcellalle sanoa. Viimeisten kammottavien viikkojen jälkeen, oltuaan julkisten harrastusten ja yksityisten surujen ja epäilyjen alituisessa raastelussa, hän tunsi nyt jonkinmoista helpotusta sen johdosta, että oli viimeinkin päässyt selville vesille ja saisi ratkaistuksi sen ainoan asian, joka nykyisin hänelle jotain merkitsi. Kamppailematta hän ei aikonut Marcellaa kadottaa. Siitä huolimatta hän tiesi — oli jo tuon onnettoman kirjastokohtauksen jälkeen tietänyt — että hänen elämänsä suuri onnettomuus nyt oli lähestymässä. Ovikahva kääntyi. Marcella astui sisään. Aldous ei mennyt häntä vastaan. Marcella oli varustautunut syytöksiin — nuhteisiin — rukouksiin — oli valmistautunut suuttumaan tai nöyrtymään, sitä mukaa kuin asianhaarat vaatisivat. Mutta toinen oli päättänyt olla ensimäistä askelta ottamatta, ja niinpä Marcellan toimeksi jäi murtaa tuo painostava äänettömyys niin hyvin kuin taisi.
"Minä olen halunnut selittää sinulle kaikki", puheli hän matalalla äänellä tultuaan lähelle Aldousia. "Kyllä tiedän, että eilinen kirjelippuni tuntui hyvin kovalta ja jyrkältä. Ei aikomukseni ollut olla kova. Mutta olen vielä niin väsyksissä — ja kaikki, mitä sanotaan ja tehdään, loukkaa niin minua."
Hän vaipui tuolille istumaan. Sulhasen sääliin vetoaminen ei alkujaan ollut kuulunut hänen ohjelmaansa. Eikä se heti alussa onnistunutkaan. Tuskan ohessa täytti Aldousin mielen toinenkin tunne — kapinoiva raivostus siitä, että hän niin kevytmielisesti oli syössyt nuoruutensa ja kauneutensa moiseen surkeuteen.
"Marcella", sanoi hän istahtaen hänen viereensä. "Luitko sen kirjeen, jonka kirjoitin sinulle päivää ennen — —?"
"Luin."