"Ja vielä senkin jälkeen sinä yhä luulit, että minä olen välinpitämätön surullesi — kärsimyksillesi — tai kenenkään ihmisen kärsimyksille, jotka ovat sinua lähellä? Saatoitko todellakin luulla niin ja tuntea niin?"
Marcella käänsi synkkänä päänsä sivulle ja painoi leukansa käteensä.
"Minä en arvostele sen mukaan mitä olet sanonut, vaan mitä olet tehnyt", vastasi hän.
"Mitä sitten olen tehnyt?" sanoi Aldous ylpeästi kumartuen hiukan lähemmäksi Marcellaa. "Olenko tehnyt mitään muuta, kuin vaatinut sinulta sitä samaa vapautta, jota sinä niin tulisesti vaadit muille — omantunnon vapautta — arvosteluvapautta? Sinä epäsit minulta tätä vapautta, vaikka minä rukoilin sitä kaikesta sielustani. Ja muutakin sinä minulta kielsit. Näiden viiden viikon kuluessa sinä et sallinut minulle rakkauden luonnollisinta oikeutta — näyttää sinulle omaa sisäistä itseäni ja osoittaa, että surkuteltavasta mielipiteiden eriäväisyydestä huolimatta — josta minä kärsin enemmän, oh, paljon enemmän kuin konsanaan sinä — että minä sinun kanssasi kuljin kohti samaa päämäärää, kannoin samaa kuormaa."
"Ei! ei!" huusi Marcella takertuen hänen viimeisiin sanoihinsa, "mitä kuormaa olet sinä koskaan kantanut? Kyllä tiedän, että olit pahoillasi — että sinulla oli taisteluja — että sinä säälit minua — säälit heitä. Mutta sinä arvostelit kaikkea ylhäältä käsin — sinä katselit alas meihin — eikä sinulla ollut siihen minkäänlaista oikeutta. Minä aivan vimmastuin, kun näin sinun seisovan niin korkealla, sillä välin kuin minä olin alhaalla — keskellä kaikkea kauhua ja epätoivoa."
"Kenessä oli syy", keskeytti Raeburn, "etten ollut kanssasi. Enkö minä sinua pyytänyt — rukoillut? Minä en voinut panna nimeäni sellaisen kirjoituksen alle, joka oli mielestäni syntynyt väärillä perusteilla. Se mikä esti minua — esti meitä — no niin, selvittäkäämme ensin tämä seikka. Olisitko tahtonut", hän puhui hitaasti ja painokkaasti, "olisitko tahtonut minua panemaan nimeäni julkisen asiakirjan alle, syystä, että sinä sitä pyysit, vaikkapa, itse, syyllä tai syyttä, olisin pitänyt sitä vääränä? Vastaappas tähän kysymykseen."
Marcella ei voinut väistää hänen silmiensä voimakasta, läpitunkevaa hehkua. Miehen lempeyden, maltin ja epäitsekkään vaatimattomuuden olivat syyttävän vihan liekit viimeinkin pyyhkäisseet pois. Marcellakin unohti nyt päätöksensä käyttäytyä tyynesti ja säveästi.
"Etpä näy muistavan", huudahti hän, "että mikä meitä erotti, oli se, ettet sinä pystynyt antamaan säälille sijaa sydämessäsi — ettet tahtonut ottaa huomioon lieventäviä asianhaaroja — etkä ajatella miten suuressa velassa sinä ja minä ja kaikki meikäläiset olemme Hurdin laiselle miehelle — jota on elämässä sillä tapaa murjottu ja sorrettu." Hänen huulensa vapisivat.
"Siispä on lopputulos se", sanoi Aldous väkinäisen tyynesti, "että, jos olisin ollut köyhä mies, niin sinä olisit tässä tapauksessa suonut minulle omantunnon arvosteluvapautta oikeaan ja väärään nähden. Olisit silloin myöntänyt, että minulla on velvollisuuksia kansalaisena ja että sääliväisyys on vain yksi puoli oikeudesta! Sinä olisit katsonut oikeutetuksi minun käsitykseni, ettei Hurdin teko ollut rikos minua vastaan, vaan yhteiskuntaa vastaan ja että minun oli kiinnitettävä enemmän huomiota sen etuun kuin sinun toivomuksiisi. Sinä olisit sallinut minulle kaiken tämän, jos olisin ollut köyhä kuten Hurd; mutta koska olen Maxwell Courtin perillinen, koska minulla on rahaa, niin sinä kielsit minulta tämän, ihmisen tavallisimman moraalisen oikeuden. Minun omatuntoni, minun tunteeni eivät merkinneet sinulle mitään. Sinun ylpeydelläsi oli tässä yhtä tärkeä sija kuin säälillä, ja minun oli annettava myöten. Marcella! sinä puhut oikeudesta — puhut tasa-arvoisuudesta — ainoa, jolle et tahdo sitä suoda, on se mies, jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin."
Ääni viivähti viimeisillä sanoilla, viivähti ja katkesi. Hän kumartui Marcellan puoleen ja yritti tarttua hänen käteensä. Mutta hän väistyi syrjään heikosti huudahtaen.