Viimeiset sanat lausuttiin vain henkäyksenä. Useasti hän oli mielessään kuvitellut, mitenkä hän tämän tunnustuksen sulhaselle tekee. Mutta hän ei milloinkaan ollut uneksinut nöyryytyksentilaansa näin suureksi — näin kerrassaan sietämättömäksi. Tähänkö sitten päättyivätkin kaikki suuret sanat laupeudesta ja säälistä ja sielun ylevyydestä — tähän juttuun! Ei hän ollut osannut aavistaa, että se häneen itseensä vaikuttaisi tällä tavalla.
Aldous kohotti hitaasti päätänsä.
"Ja milloin tämä tapahtui?" kysyi hän hetken kuluttua.
"Sanoinhan jo — tanssiaisyönä — murhayönä", vastasi Marcella puistatellen; "me näimme Hurdin kulkevan lehtokujan yli. Aikomukseni oli kertoa sinulle heti paikalla kaikki."
"Mutta sinä luovuit aikomuksestasi?" kysäisi Raeburn hetken aikaa turhaan odotettuaan jatkoa.
"Kuinka olisin silloin voinut ajatella omia asioitani?" huudahti tyttö välähdys entistä uhkamielisyyttä äänessä.
"Taikka minun asioitani?" virkkoi toinen katkerasti.
Marcella ei vastannut.
Aldous nousi ylös ja astui takan luo. Hän oli hyvin kalpea, mutta silmät kiilsivät kummasti. Kun Marcella viimein nosti päätänsä ja katsoi häneen, huomasi hän, että hänen tehtävänsä oli suoritettu. Hänen vihansa — hänen ylenkatseensa — siinähän se juuri olikin se rangaistus, jota hän oli kaiken aikaa odottanut ja päättänyt rauhallisesti kantaa. Sittenkin häntä nyt pisti nähdä niitä.
"Vai tätäkö sinä olet omallatunnollasi kantanut — kaikkina noina viikkoina, — antaessasi minun kirjoittaa sinulle, niinkuin kirjoitin, antaessasi minun arvostella itseäsi ja menettelyäsi niin aivan väärin. Et niin pienintä viittausta antanut minulle; sinä sallit minun rukoilla, sinä pidit minua siinä uskossa, että ajatuksesi olivat yksinomaan epäitsekkäät ja puhtaat; sinä lähetit minulle hänen kirjeensä — nuo harhaan vievät kirjeet! — ja kaiken aikaa — —"