Lady Selina nyökähytti päätänsä.
"Tiedän. Neiti Raeburn, joka on minulle kertonut melkein kaikki mitä tiedän hänestä, kohauttaa aina hartioitaan ja tokaisee väliin mutta-sanan, kun tulee puheeksi hänen ulkomuotonsa. Mutta olenhan nähnyt valokuvan hänestä, niin että voin itsekin arvostella. Minusta näyttää hänen kauneutensa olevan sitä laatua, jota miehet enemmän ihailevat kuin naiset."
Wharton kohdisti kaiken huomionsa herneannokseensa eikä vastannut mitään. Lady Selina vilkaisi häneen terävästi. Itse hän ei suinkaan ollut kaunotar, vaikka ei mitenkään rumakaan. Kasvot hänellä olivat pitkät, jotenkin hienonnäköiset, nenä isohko, suu leveä ja ohuthuulinen. Upea, vaalea, hiukan väritön tukka ympäröi otsaa lukemattomina kiehkuroina ja koukeroina, jotka olivat hänen kamarineitsyelleen kunniaksi ja korottivat pään korkeutta. Hänen haileansiniset silmänsä vilkkuivat huomaavina ja tutkistelevina ja ne ilmaisivat melkoista maailmantuntemusta ja luontaista uteliaisuutta. Siksipä monet pelkäsivätkin häntä ja olivat varuillaan hänen lähestyessään.
"Te näytte ihailleen häntä hyvin paljon", lisäsi hän, kun Wharton yhä pysyi äänetönnä.
"Kyllä. Me juttelimme sosialismista keskenämme, ja minähän se hänen salametsästäjäänsä puolustin."
"Oh, nyt muistan. Ja onko todellakin totta, mitä neiti Raeburn kertoo, että hän purki kihlauksensa, koska hän ei voinut taivuttaa lordi Maxwellia ja herra Raeburnia panemaan nimeänsä salametsästäjän hyväksi puuhatun armonanomuksen alle."
"Jotakuinkin totta", vastasi Wharton huolettomasti.
"Neiti Raeburn kertoo jutun aina samalla tavalla; hänestä ei saa koskaan muuta lähtemään. Mutta minä epäilen, että siinä oli muitakin syitä? Luuletteko, että tyttö oli vilpitön?"
"Hän luopui Maxwell Courtista ja kolmestakymmenestä tuhannesta punnasta vuosittain", vastasi Wharton kuivakiskoisesti, "luulisipa ettei hänen silloin tarvitsisi joutua epäilyksen alaiseksi."
"Tarkoitan", sanoi lady Selina, "oliko hän rakastunut johonkin toiseen, ja oliko salametsästäjä vain tekosyy?"