"Te ette saa minua sitoa", vastasi Marcella nauraen ja samassa punehtuen. "Ja ettekö luule, herra Raeburn, että olisi jo aika avata veräjä. Me jäämme ilman saksia ja rautalankaa, ellette sitä tee."

V LUKU

Syksyinen ilta oli jo pitkälle kulunut, kun Aldous Raeburn metsästysretkeltä kotiin palatessaan jälleen kulki Mellor Parkin sivu. Hän katsahti huonossa kunnossa olevalle ajotielle, jota varjostivat upeat, riippuvaoksaiset lehmukset. Vasemmalla saattoi nähdä vilauksen pienestä kirkosta, ja oikealla häämötti asuinrakennuksen itäinen etuosa. Tuokioksi hän pysähtyi silmäilemään auringonlaskun valovirtaa kahden setripuun välissä, jotka mustina ja terävinä kuvastuivat hehkuvaa taivasta vasten. Sitten hän astui kiireesti eteenpäin miehen tavoin, joka on aikeissa suorittaa tehtävän, jota hän sekä pelkää että toivoo.

Hän oli antanut pyssynsä metsänvartialle, jonka hän oli lähettänyt edeltäkäsin viemään kotiin metsästysvaunuja. Hänen koiransa, musta lintukoira, juoksi hänen kintereillään, ja mies ja koira olivat kumpikin hiukan uupuneet ja jäykistyneet päivän ponnistuksista. Mutta Aldous Raeburn kaipasi yksinäisyyttä ja käveli senvuoksi mielellään jalan Mellorista Maxwell Courtiin vievän tien, joka oli kaksi peninkulmaa pitkä.

Hänen tiensä kulki kauniin englantilaisen metsämaiseman halki. Mellorin kylän ohi kuljettuaan ja sivuutettuaan sen peltotilkut ja kolmikolkkaisen kenttämaan hän joutui tiheään pyökkimetsään. Siellä kasvoi pyökkejä kaikennäköisiä — tuolla majesteetillisia puita, jotka harmaina kuin taivasta tavoittelevat patsaat seisoivat yksinäisinä uhkeassa loistossaan, kyhmyiset, silkoiset juuret aikojen kuluessa kasaantuneiden lakastuneiden lehtien peitossa — täällä tiheään istutettuja nuoria puita, joiden vesat melkein estivät toinen toisensa kasvua. Lehtien ja oksien lomitse pilkisti siellä täällä joku metsän viheriään keskustaan avattu fasaanipolku, jonka siintävää, kaartuvaa kulkua silmä mielihyvällä seurasi. Kaksi tai kolme kertaa Aldous kuuli kaukaa metsän sisältä kirveeniskuja tai sorvipyörän ääntä. Se tuli jonkun puunhakkaajan mökistä, missä ahkerasti nikkaroittiin niitä yksinkertaisia puutuoleja, joita paljon valmistetaan tämän kukkulaisen metsäseudun pienissä tehdaskaupungeissa. Pari kolme kertaa kulki hänen ohitsensa rivi hirsillä kuormitettuja vaunuja; kärsivälliset hevoset kiskoivat kuormaa eteenpäin, jykevät hongat ratisivat ketjuissaan, ja ajurien piipusta pullahteli savu verkalleen kosteaan syksyilmaan. Muuten hän ei tavannut yhtään sielua. Ei missään näkynyt ihmisasumuksia, ei taloja eikä mökkejä. Täältä oli Lontooseen ainoastaan kolmekymmentä peninkulmaa, mutta kumminkin olisi ollut mahdotonta tämän synkän illan hämärässä löytää yksinäisempää, hiljaisempaa sopukkaa kuin tämä, jonka läpi hän nyt kulki.

Yhä yksinäisemmäksi ja suurpiirteisemmäksi kävi seutu. Hän oli kulkenut korkeata ylänköä pitkin ja lähestyi nyt sen reunaa. Hänen edessään juokseva tie kimaltelevine vesilätäkköineen kaartui jyrkästi vasemmalle, kohoten vaaleana ja selväpiirteisenä tummenevan taivaan ja laajojen, harmaiden peltojen välistä, jotka nyt tiheiden puuistutusten sijasta reunustivat tien toista laitaa. Etelästä ja idästä lähestyi yön pimeys nopeasti ylänkömaalta. Mutta korkearunkoiset hongat hänen edessään ja oikealla sivullaan hohtivat vielä laskevan auringon säteissä. Suorien puunrunkojen välistä kimalteli siellä täällä laakson sinertävät ja sinipunertavat väri vivahdukset, ja paikoittain saattoi punaisina ja kultaisina hehkuvain lehtien lomista nähdä siintävän tasangon, joka iltahämärässä näytti sulautuvan yhteen läntisen taivaanrannan upeaan loistoon. Aurinko oli vaipunut mailleen, mutta sen viimeisistä säteistä tulviva hohde leijaili vielä kukkulain länsisivulla, sulkien aaltomaisesti liikehtivän pyökkimetsikön autereeseensa.

Uuden kuohuvan mielenliikutuksen valtaamana Raeburn tietämättään vajosi tunnelmaan, jonka hänessä herätti metsän juhlallinen hiljaisuus ja etäällä siintävä maisema. Saavuttuaan paikalle, missä tie kääntyi vasemmalle, hän nousi pienelle ruohoiselle kukkulalle, jossa hänen eteensä avautui koko selänne pohjoisesta länteen ja sen alla leviävä tasanko. Siinä hän kotvasen seisoi mietteisiinsä vaipuneena yön lähetessä.

Hänen edessään lepäsi Keski-Englannin tasanko, joka lännessä ulottuu Thamesiin ja Berkshiren kukkuloihin ja pohjoisessa läpi Buckinghamshiren ja Bedforshiren alankomaan Trentin jokilaaksoon. Englantilaiselle katsojalle tämä tasanko on täynnä historiallisia muistoja. Tuolla lännessä autereisten usvien keskellä oli Oxford; sen vastapäätä häämötti Chalgroven kenttä, missä Hampden [John Hampden, ainoa englantilainen, joka uskalsi kieltäytyä maksamasta laitonta veroa Kaarle I:lle. Kuoli kansalaissodassa v. 1643. Suom. muistutus.] sai surmansa, ja Thamen kaupunki, missä hän kuoli. Oikealla, missä harjanne kiertyy pohjoiseen, hän saattoi hämärässä vaivoin erottaa suunnattoman suuren, kiiltävän ristin, jonka eräs saksilainen kuningas kerran, voitettuaan tanskalaiset vihollisensa, oli pystyttänyt yli koko tasangon näkyväksi voitonmerkiksi.

Aldous Raeburnin mieli oli herkkä tällaisia seikkoja käsittämään. Harvoin hän hiljaisena iltahetkenä oli tällä kummulla seisonut tuntematta sisällisesti kasvavansa. Mikä hänessä oli miehekästä, englantilaista ja voimakasta ikäänkuin laajeni hänen sisässään. Kumma olisi ollutkin, jos hän täällä olisi pysynyt kylmäkiskoisena. Sillä tuskin kellään muulla oli syytä samassa määrässä ihailla tätä suurenmoista näköalaa kuin juuri hänellä. Vasemmalla kohosi metsäisen kummun harjalla Maxwell Court — uhkea rakennus, joka kerran oli tuleva hänen omaksensa. Hänen takanaan ja edessään, pitkin harjannetta, jota pitkin hän juuri oli astunut, ja kaukana tasangolla näkyivät Maxwellin tilukset, ja nekin ovat kerran hänen omansa, tai oikeammin ne jo kuuluivat hänelle, sillä hänen isoisänsä oli vanha mies ja luotti rajattomasti perilliseensä, johon hän kohdisti kaiken rakkautensa ja kaikki toiveensa. Tasangolla häämöttivät sumeat kirkot ja hajanaiset kylät, missä asuivat näiden loppumattomien peltojen uutterat viljelijät, puiden välistä pilkistävät maatalot, metsän reunassa siellä täällä näkyvät mökit, — maaväestön elämän koko ohjaus ja johto tällä laajalla seudulla — kaikki se riippui tykkänään hänestä, siitä miten hänen järkensä ja omatuntonsa, hänen henkinen ja siveellinen kantansa neuvoi häntä toimimaan.

Hänen nuoruutensa ensi päivinä oli tämä ajatus usein herättänyt hänessä suurellisia ja romanttisia tunteita. Mutta Cambridgen yliopistoon tultua alkoi hänen asemansa suuri vastuunalaisuus vaikuttaa häneen pikemmin painostavasti kuin ylentävästi. Ollen luonteeltaan herkkätunteinen, tunnollinen ja mietiskelyihin taipuva hän usein kiusasi itseään nuhteilla ja omantunnonvaivoilla, joista hänen esi-isillään ei ollut aavistustakaan. Ylioppilasaikanaan hän joutui läheisen ystävänsä kautta toveripiiriin, jossa sosiaalisia kysymyksiä ja aatteita pohdittiin ja harrastettiin mitä innokkaimmin, ja tämä aika jätti häneen pysyvämmän vaikutuksen kuin moneen muuhun. Rikkaiden vastuunalaisuus, köyhän väestön epäedullinen asema, valtion suhde yksilöön, Toryjen isällisen hallituksen ihanne muutamien harvojen hallinto-oikeudesta, verrattuna siihen vapaamielisten itsehallinto-ihanteeseen, jonka mukaan joukot hallitsisivat, — kaikki nämä taloudellisissa ja valtiollisissa keskusteluissa esiintyvät lauseparret olivat jo aikaisin käyneet Aldous Raeburnille eläviksi tosiasioiksi, jotka usein tuskallisesti painoivat hänen mieltään. Sillä hänen nykyiset mielipiteensä olivat pitkällisen taistelun tuloksia. Hänen ylhäisen syntyperänsä ja aikaisemman kasvatuksensa vaikutuksesta joutuivat hänen tunteensa usein ristiriitaan niiden vaikutelmain kanssa, joita hänessä herätti eräs ystävä, jota hän rakasti, jopa ihailikin ja joka avasi hänelle uuden, siveellisen maailman.