Kun hänen ensimäinen vuotensa yliopistossa oli päättymäisillään, saapui sinne nuori mies, josta, vaikka hän elikin perin epäedullisissa olosuhteissa, tuli ennen pitkää parhaimpain ja innokkaimpain toveriensa johtaja. Hän oli köyhä ja nautti pientä apurahaa. Pian kumminkin huomattiin, ettei hänen terveytensä sietänyt yliopistolukujen ponnistuksia ja ettei hän suurista hengenlahjoistaan huolimatta voisi saada Trinity-Collegen stipendiä. Aldous Raeburn oli kenties ainoa, joka täydelleen tiesi, miten kova sisällinen taistelu hänen oli kestettävä, ennenkuin hän saattoi luopua ensimäisistä kunnianhimoisista unelmistaan ja kääntyä toiselle uralle.

Tästä lähtien hän ei voinut tehdä henkistä työtä enemmän kuin pari tuntia päivässä. Tämän ajan hän käytti perehtyäkseen historiaan ja yhteiskuntaoppiin, sillä hänen aikomuksensa oli ryhtyä pitämään esitelmiä tehdas- ja pikkukaupungeissa. Englannin molemmat suuret yliopistot, joissa oli herännyt uusi, vilkas liike kansanvalistuksen hyväksi, alkoivat juuri näihin aikoihin panna toimeen esitelmäsarjoja. Tällaiselle vaikutusalalle hän tuntui olevan määrätty jo syntymästään. Hänen isänsä oli ollut kyvykäs tehtaantarkastaja, joka oli saanut aikaan tärkeitä uudistuksia tehdasliikkeen alalla. Häneltä oli poika perinyt hehkuvan rakkautensa ihmiskuntaan. Mutta hänen omat toverinsa samoin kuin koko yliopiston jaloimmat henget kiintyivät häneen pääasiallisesti hänen magneettisen, kiehtovan personallisuutensa tähden ja antoivat hänelle johtavan aseman joukossaan. Istuessaan päivällisen jälkeen toveriensa seurassa, johon kuului erilaisia aineksia, hän osasi huomaamatta johtaa keskustelun jokapäiväisistä puheenaineista — soutamisesta, professoreista tai muista tovereista — vakavampiin ja syvempiin aineihin. Hän saattoi virittää kiistakysymyksiä, joiden selvittämisessä kysyttiin nuorten ylioppilaiden kykyä ja tietoja niin henkisellä kuin siveellisellä alalla, mutta sanasodan kiivaimmassakin pyörteessä hänen onnistui aina estää kiihkeitä ja mieskohtaisia hyökkäyksiä ilmoille pääsemästä. Ja sen hän teki niin yksinkertaisesti, ilman minkäänlaista mahtipontisuutta, loukkaamatta ketään. Monikin Trinity-Collegen senaikuisista ylioppilaista muisteli myöhemmällä iällään usein mielihyvällä hänen hintelää vartaloaan ja vaaleatukkaista päätään, hänen innostuksesta puoleksi auennutta suutaan, hänen silmiään, jotka hehkuivat ikäänkuin sisäisen ilmestyksen valosta, kun hän vilkkaalla liikkeellä hypähti pystyyn, keskustelun lähestyessä polttopistettään, lausuakseen mielipiteensä kiisteleville kuulijoilleen. Hän oli heidän nuoruutensa profeetta, ja hänen kuvansa painui iäksi heidän mieliinsä.

Jo ensi hetkestä teki Edward Hallin syvän vaikutuksen Aldous Raeburniin. Ne harrastukset, joihin Hallin pian yksinomaan antautui — hän tutki järjestelmällisesti Englannin köyhyyttä, uskonnon suhdetta yhteiskunnalliseen elämään, maalain ja kirkon uudistamista — tarttuivat vastustamattomalla voimalla Raeburniinkin, herättäen hänen mielessään levottomuutta ja ristiriitaa. Edward Hallin oli hänen polttiaisensa, mutta hän ei voinut hänen pistoksiaan välttää, sillä hän rakasti kiusanhenkeänsä.

Pohjaltaan olivat ystävykset perin eriluontoiset. Raeburn oli sukunsa täysverinen jälkeläinen. Hän oli perinyt ylimysmielisen katsantokannan hienoimmat vaistot ja ylenkatsoi syvästi sivistymättömien joukkojen mielipidettä ja kansanpuhujain raakaa esitystapaa. Lisäksi kyti hänessä kaikennäköisiä pieniä ennakkoluuloja sekä vahva sukuylpeys, jonka hän kumminkin tarkasti kätki itseensä. Levottomana ja epäluuloisena hän seurasi Hallinin älyn nopeita liikkeitä ja päätelmiä. Hänen omat taipumuksensa ja Cambridgen koulutus tekivät hänestä teräväjärkisen ajattelijan, jolla oli hienosti sivistyneen miehen laajat tiedot; hänen järkensä työskenteli hitaasti, mutta syventyi perinpohjaisesti asioihin. Tunteensa hän sulki kylmään jäykkään asuun, ja hänen hellä ystävyydensuhteensa Halliniin oli ainoa personallinen onni, minkä ne olivat hänelle valmistaneet.

Suoritettuaan tutkintonsa Hallin jätti Cambridgen, pitääksensä luentoja Pohjois-Englannin kaupungeissa taloudellisia ja teollisuus-kysymyksiä koskevista aineista. Raeburn viipyi yliopistossa vielä yhden vuoden, suoritti kolmantena klassillisen tutkinnon ja voitti palkinnon kirjoituksellaan kreikkalaisen runousopin alalta. Yliopiston dosentiksi hän ei kuitenkaan ruvennut, vaan palasi Maxwell Courtiin auttaaksensa isoisäänsä maatilan hoidossa. Hänen omaisensa toivoivat, että hän, saatuaan parin vuoden kuluessa käytännöllistä kokemusta tilanhaltijana, astuisi parlamenttiin ja valmistaisi itselleen loistavan valtiollisen uran. Siitä oli nyt viisi tai kuusi vuotta; sillävälin hän perinpohjaisesti perehtyi maatilan hoitoon ja otti osaa naapuristonsa toimiin ja huveihin. Viimeiset kaksi vuotta hän oli yksinään hoitanut isoisänsä tiluksia ja sen ohessa ollut kunnan vaivaishoitohallituksen esimiehenä ja rauhantuomarina sekä jäsenenä niissä monissa eri komiteoissa, jotka työskentelivät kreivikunnassa seudun yhteiskunnallisten ja sivistysolojen kohottamiseksi. Urheilua hän harrasti sen verran kuin hänen säätyynsä kuuluvalta mieheltä vaadittiin, pyydysteli peltokanoja ystävän tai parin seurassa yhtä suurella nautinnolla kuin useimmat toverinsa, ja suurissa ajometsästyksissä, joita pidettiin pari kolme kertaa vuodessa, hän esiintyi kohteliaana, vaikkei innostuneena isäntänä. Hänen ulkonaisessa käytöksessään ei huomattu mitään erikoista, hän teki tavallisen kunnon aatelismiehen vaikutuksen. Hänen naapurinsa pitivät häntä personallisuutena, mutta samassa jäykkänä ja suljettuna. Hän oli yleensä kunnioitettu, mutta ei rakastettu kuten isoisänsä. Oltiin uteliaat tietämään, herättäisikö hän parlamentissa huomiota ja kenenkä hän naisi, mutta jos hän olisi lähtenyt paikkakunnalta pois, olisi tuskin kukaan häntä kaivannut, lukuunottamatta Maxwell Courtin asukkaita ja tilan lampuoteja ja työmiehiä. Ei olisi kenenkään mieleen juolahtanut yhdistää hänen personaansa minkäänlaisia romanttisia ajatuksia. Hänen voimakkaassa vartalossaan, hänen kalpeissa, mutta terveennäköisissä kasvoissaan, hänen ruskeissa silmissään ja hiuksissaan oli jotain, mikä tuntui määränneen hänet aivan tavallisena matkamiehenä vaeltamaan tämän maailman läpi.

Nämä vuodet olivat yhtäkaikki laajentaneet ja syventäneet Aldous Raeburnin sisäistä elämää aivan harvinaisessa määrässä. Monet erilaiset vaikutukset — Edward Hallinin oleskelu vanhassa linnassa, ystävysten miltei jokavuotiset jalkamatkat Sveitsissä ja Skotlannissa, perusteellinen ja tuttavallinen kirjeenvaihto heidän välillään ja ne monet kerrat, jolloin asiaansa innostunut kansanystävä yleisiä tarkoituksia varten oli turvautunut rikkaan ystävänsä kukkaroon ja yhteiskunnalliseen asemaan — olivat avanneet Aldous Raeburnin silmät näkemään elämän varjopuolia, ja kuta enemmän hän niihin tutustui, sitä enemmän ne hänen mieltään painostivat asettaen hänen vastattavakseen monta kiusallista kysymystä. Syntyperältään, taipumuksiltaan ja vaistoiltaan hän kuului tykkänään vanhan koulun miehiin, mutta vanhat uskonkappaleet niin hyvin taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa kuin uskonnollisissa kysymyksissä saivat aikaan hänen tunteissaan mullistuksia ja hajaannusta niin asiassa kuin toisessa. Hänen ylen tunnollista ja hienotunteista luonnettansa kehitti tuntuvasti hänen sisäänpäin kääntynyt yksinäinen elämänsä. Tilanhaltijan ja valtiomiehen ura oli hänelle vielä ratkaisematon tulevaisuuden kysymys. Siitä hän vain oli täysin selvillä, ettei tähän aikaan kannattanut esittää varmoja oppisääntöjä mistään asiasta auringon alla.

Ilman sisäistä kamppailua ei Aldous Raeburnin elämä siis ollut kulunut. Ja juuri se paikka, mistä hän tänä syysiltana maisemaa silmäili, johti hänen mieleensä ne monet hetket, jolloin hän täällä oli tutkistellut itseään ja jotka olivat tuottaneet hänelle pikemmin tuskaa kuin mielihyvää. Ellei hän olisi ollut Aldous Raeburn tai yleensä henkilö, joka oli kytketty määrättyyn yksilöllisyyteensä ja määrättyyn asemaan maailmassa, olisi hänen analyseeraava järkensä saattanut pitää tehtäväänsä maailmassa vähemmän pulmallisena — niin hän ainakin arveli.

Mutta poissa olivat tänä iltana kaikki tällaiset epäilykset ja kiduttavat ajatukset. Aivan muuttunut mies siinä nyt seisoi, mies, joka tunsi nuortuvansa ja ihastuneena aavisti rakkauden intohimon olevan tulossa. Koko hänen olemuksensa riemuitsi siitä, että hän kauan kaivattuaan, kauan ikävöityään saattoi viimeinkin alistua tähän tunteeseen.

Kuusi viikkoako vasta oli siitä, kun hän ensi kerran näki hänet — tuon pitkän, solakan Marcellan? Kärsimättömänä hän sulki silmänsä auringonlaskun kullalle ja purppuralle ja koetti loihtia hänet jälleen eteensä sellaisena kuin hän oli kulkenut hänen vieressään kirkkoniityn poikki ohuessa mustassa puvussaan. Hän näki hatun luoman varjon Marcellan otsalla ja silmillä, näki pienten valkeiden hampaiden välähtävän hänen puhuessaan ja nauraessaan ja käden, joka liikkui niin levottomasti, niin vilkkaasti. Joka kerran oli hänet nähnyt, ei voinut häntä unohtaa tai jättää huomaamatta. Kuinka hurmaava ja kiehtova oli hänen seuransa. Miten vapaa ja uskalias oli hänen esiintymisensä, olematta tyly tai kulmikas — päinvastoin tuntui, kuin olisi hänen sisimpänsä ollut pelkkää naisellista heikkoutta, pehmoisuutta ja intohimoa.

Kuinka pelottomasti hän oli Aldousille nakannut kysymyksensä — kiusoittavat, pulmalliset kysymyksensä. Olisiko kukaan muu nainen uskaltanut olla näin avomielinen — vaikka oli hän tuntenut naisia, jotka käyttivät tällaista avomielisyyttä itsekkäiden pyyteidensä naamarina. Mutta kun nuori tyttö, tuskastuneena omaistensa kohtalosta, vetoo seuralaisensa oikeudentuntoon ja sydämeen, saattaa tuskin epäillä itsekkäitä pyyteitä piilevän hänen tunteenpurkauksissaan?