Mitä tuli Marcellan kiusalliseen asemaan, niin Aldous ajatteli tunteittensa kiihkossa sitä vain suurimmalla mielihyvällä! Neiti Boyce oli näyttänyt mahtavalle naapurillensa, ettei hän suurtakaan apua häneltä odottanut, vaikka luottikin hänen ystävyyteensä. No niin! — Aldous Raeburn huoahti syvään.
Tällä kertaa oli filosofin väistyttävä aatelismiehen tieltä, ja iloisella tyytyväisyydellä ajatteli Raeburn omaa yhteiskunnallista valtaansa ja asemaansa. Dick Boyce oli epäilemättä käyttäytynyt hyvinkin pahasti. — Lordi Maxwellin ankara paheksuminen oli paraana todistuksena siitä. Aldous tiesi aivan hyvin, että "kreivikunta" oli päättänyt äänettömällä ylenkatseella sivuuttaa Mellor Parkin olemassaolon. Entä sitten? Turhaanko Maxwellin perhe oli kautta aikojen ollut niiden mahtavain naapuriperheiden johtavana päänä, jotka ystävyys- tai sukulaisuussiteillä olivat toisiinsa liittyneet ja joiden käytöksestä riippui neiti Boycen ja hänen äitinsä vastainen asema tällä seudulla.
Richard Boycen pahoja tekoja ei Aldous paremmin kuin Marcellakaan otaksunut niin suuriksi, ettei niitä voinut unohtaa. Tähän asti oli asia liikuttanut häntä niin vähän, ettei hän ollut huolinut lähemmin niitä tutkistella. Läheinen seurustelu Mellor Parkin isännän ja hänen isänsä vanhain ystäväin ja tuttavain välillä ei tietenkään voinut tulla kysymykseen, mutta hän saisi liikkua seuraelämässä, missä hänen vaimollaan ja tyttärellään oli oleva arvossa pidetty ja suosittu sija. Marcella toivoi sitä, ja hänen toivonsa oli toteutuva. Raeburn, jolla ei ollut pienintäkään synnynnäistä taipumusta seuraelämän vehkeilyihin, alkoi nyt yksityisseikkoja myöten mietiskellä, miten tämä kävisi laatuun. Ensin hänen täytyi voittaa puolelleen isoisänsä — yleisesti suosittu ja arvossa pidetty isoisänsä, jonka pieninkin sana merkitsi paljon Brookshiren kreivikunnassa. Itsellään hänellä sitäpaitsi oli paikkakunnalla pari kolme naisystävää — ei useampia, sillä tähän asti oli naisilla ollut vain vähäinen sija hänen elämässään. Mutta he olivat hyviä ystäviä ja seuraelämässä mahtavia henkilöitä. Hän panisi heidät paikalla toimimaan.
Suojelijana hän vain ei saisi esiintyä. Sitä ei tuo ylpeä olento koskaan sietäisi. Vaikka hän toimisi kuinkakin varovasti, Marcella kyllä arvaisi kuka hänen asiatansa oli ajanut. Hellävaroin oli häntä kohdeltava; Aldous Raeburn oli tekevä kaikki voitavansa hankkiakseen hänelle kunnioitetun ja mieluisan aseman seurapiirissään.
Miten onnellista, että hän jo rakkautensa ensi asteella saattoi tällaisilla mitättömillä pikkuseikoilla valmistaa Marcellalle iloa ja hyödyttää häntä. Marcellan tukala asema ja nöyryytykset koskivat Aldousiin kipeästi, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo taas oli hyvillään niistä, sillä nehän juuri soivat hänelle tilaisuuden Marcellaa suojelemaan.
Tällä hetkellä oli Marcella hänen mielestään ylen rakastettava ja jumalallinen. Aldous Raeburnia viehätti hänen rikas, pulppuava tunne-elämänsä, jonka hän oli tuonut näkyviin heidän lyhyen tuttavuutensa aikana, — hänen ajattelemattomuutensa, tulisuutensa ja jalomielisyytensä. Kunpa hän vain Aldousin turviin antautuisi, niin hän saisi laatia yhteiskunnallisia parannussuunnitelmia niin monta kuin mielensä teki ja hän, Aldous, auttaisi häntä niitä toteuttamaan. Tämä mies, jota pulmalliset mietiskelyt usein rasittivat, muisteli nuoren tytön viatonta, tietämätöntä alttiutta ryhtyä muovailemaan maailmaa niiden esikuvain mukaiseksi, jotka hänen oma säälivä sydämensä hänelle kuvaili, ja hänen sielunsa janosi Marcellan myötätuntoisuutta. Runollisuus ja aatteellisuus, joka piili hänen sielunsa sisimmässä sopukassa kylmän ja terävän järkeilyn alla, ikävöi Marcellaa. Hän muisteli neiti Boycen hehkuvaa puhetulvaa, kun he solmittuaan ystävyydenliittonsa astuivat takaisin kirkolle, kuinka innostuneena hän oli puhunut sosialisti-ystävistään ja heidän aatteistaan — ja sillä hetkellä hän hupeni itse mielestään pieneksi ja arvottomaksi Marcellan rinnalla. Raeburnin luontoiset miehet ovat oikeastaan luodut Marcellan luonteisten tuomariksi ja koetuskiveksi. Mutta rakkautensa sokaisemana hän arvasi oman arvonsa liian vähäiseksi.
Tämä oli hänen ensi lempensä. Monta vuotta sitten, ennen yliopistoon lähtöään, hän oli poikamaisesti ihastunut kauniiseen, häntä vanhempaan serkkuun, joka kohteli lordi Maxwellin perillistä huomattavan ystävällisesti. Mutta sitten tulivat väliin ylioppilasvuodet, uuden henkisen elämän virtaukset, hänen ystävyytensä Edward Halliniin ja siveellisen myrsky- ja kiihkokauden ensi aika. Kun hän taas uudelleen tapasi serkkunsa, olivat hänen tunteensa jäähtyneet. Hän oli nyt Aldousin mielestä sievä muotinukke, joka papukaijan tavalla osasi ulkoa lasketella joitakin lauseita.
Serkku puolestaan piti häntä inhottavana, hän joutui heti sen jälkeen naimisiin ja kertoi usein salaisesti miehelleen, kuinka hän oli "pelastunut" joutumasta tuon eriskummaisen Aldous Raeburnin vaimoksi.
Sen jälkeen hän oli sekä Lontoossa että maaseudulla tutustunut moneen kauniiseen ja viehättävään naiseen ja saavuttanut heidän ystävyytensä tyynellä, vakavalla tavallaan. Mutta intohimoisia tunteita ei yksikään heistä voinut hänessä herättää. Hän oli ylenkatsonut itseään senvuoksi ja pitänyt itseään vain puoli-ihmisenä.
Ooh, hän oli ollut väärässä — hän oli ollut väärässä!