Aaltoileva ihmisvirta erotti puhujat toisistaan, mutta keskustellessaan vieraittensa kanssa muhkea isäntä seurasi katseillaan Whartonin nuorekkaita kasvoja ja joustavaa vartaloa hänen sukeltaessaan väenpyörteeseen. Hän ajatteli mitä kaikkia edistyksiä politiikassa tapahtuneekaan tulevan kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Hän ei ollut kateellinen nuorille, mutta ei hän heidän joukossaan vielä nähnyt yhtään miestä, joka tuntuisi olevan määrätty johtavaan asemaan. Tämä eloisa, tarmokas nuori mies sosialismineen oli kieltämättä mieltäkiinnittävä ilmiö; ja mieltäkiinnittävä oli niinikään se kysymys, pystyykö hän puoluetta muodostamaan siitä kirjavasta ryhmästä, jonka kyvykkäin jäsen hän epäilemättä oli. Mutta lepäsikö hänen tulevaisuutensa sittenkään varmalla, epäämättömällä pohjalla? Ja samaten oli laita kaikkien muidenkin. Menneisyyden suuret puoluejohtajat olivat alun pitäen erehtymättömällä varmuudella kiivenneet paikoilleen. Lieneekö tähän ollut syynä se, että maailma yleensä oli tulemassa liian viisaaksi ja johtajantoimikin niinmuodoin päivä päivältä yhä vaikeammaksi?
Sillä välin Wharton vaelteli nauttivin mielin toisesta komeasta huoneesta toiseen. Hän oli ihmeissään siitä, että hänellä oli niin paljon tuttuja vieraiden joukossa ja että hänen osakseen tuli niin monta ystävällistä hymyä. Puheltuaan puolen tunnin ajan sanasen siellä, toisen täällä, hän tapasi itsensä silmänräpäyksen verran yksinään ja asettui kahden huoneen väliseen kaarikäytävään liikkuvaa ihmistulvaa tarkastelemaan. Tyydytetty itserakkaus pulpahti hänessä. Mutta liittyipä tähän kummastuksen tunnekin, joka ei ollut ennättänyt vielä täysin haihtua. Vuosi sitten hän oli täydellä vakaumuksella sanonut Marcella Boycelle, että hän oli oman säätypiirinsä hyljeksimä. Nyt hän hymyili ajatellessaan, kuinka lapsellisen yksinkertaisesti hän oli otaksunut maalaisnaapuriensa ivaavaa käytöstä ja äitinsä ylhäisten sukulaisten tylyyttä tätä kohtaan selväksi osviitaksi, että hänellä ja hänen mielipiteillään olisi yleensä odotettavana nurjaa kohtelua "seurustelupiirin" puolelta. Nyt hän päinvastoin älysi, että nämä mielipiteet ne olivat olleet hänen paras reklaaminsa. Rikkaissapa ylhäisissä ei nähtävästi kukaan herätä niin harrasta mielenkiintoa kuin juuri se, joka väittää tahtovansa poistaa säätyeron ja rikkaudet.
"Se johtuu siitä, etteivät he vielä pelkää meitä tarpeeksi", mietti hän hiukan pahatuulisena. "Kun me täydellä todella pääsemme käsiksi työhön — jos se milloinkaan tapahtuu — ei minua enää nähdä lady Cradockin kutsuissa."
"Herra Wharton, oletteko koskaan niin kevytmielinen, että käytte teatterissa?" puheli hänelle erään lontoolaisen teatterinjohtajan kaunis, ikävöivän näköinen vaimo. "Haluttaisiko teitä ihailla meitä lauantaina 'Pastorin kosinnan' ensi-illassa? Minulla on aitiossani yksi paikka varattu jollekin hyvin hauskalle henkilölle. Mutta sen henkilön pitää olla joku, joka tietää antaa tunnustusta puvuillemme!"
"Olen suuresti kiitollinen", vastasi Wharton. "Ovatko puvut todellakin niin ihastuttavat?"
"Verrattomat! Saan siis lähettää teille piletin? Eihän teillä sinä iltana ole ikävää parlamentti-istuntoanne, eihän?" — ja hän lehahti jälleen eteenpäin.
"Herra Wharton, ette suinkaan ole vielä nuorimmalle tyttärelleni esitetty?" kuului ankara ääni hänen takanaan.
Hän kääntyi ja näki vanhanpuoleisen rouvan tavanmukainen matronamyssy päässään työntävän esille valkopukuista nuorta olentoa, jolle hän kumarsihe erinomaisen kohteliaasti. Nainen oli erään pohjois-englantilaisen ylimyksen vaimo ja liikkui yksinomaan Lontoon hienoimmissa piireissä. Nuorekkaan ujona ja kukoistavana tytär katsoi Whartoniin pelokkain silmin tämän seisoessa seinää vasten nojautuneena ja alkaessa jutella hänen kanssaan. Hän toivoi tämän nuoren herran lähtevän tiehensä niin pian kuin mahdollista, että hän pääsisi ystävättärensä luo, joka viittaili hänelle huoneen toiselta puolelta. Mutta eipä aikaakaan niin hän jo oli unohtanut kaikki sellaiset toiveet. Uuden tuttavan käytöksessä esiintyvä peloton ja samalla hillitty itsetietoisuus, tuo tutkisteleva, puolittain ivallinen katse, hänen keskustelunsa, joka ei pysähtynyt yleisiin asioihin, vaan siirtyi paikalla yksilölliseksi, yleensä koko hänen sulava, henkevä ulkomuotonsa — kutrit, silmät, ilmehikäs suu — kaikki tämä kiehtoi häntä. Ensin hän asettui puolustusasemaan Whartonin leikillisiä hyökkäyksiä vastaan, mutta pianpa hän kävi tuttavalliseksi alkaen paljastaa neitseellisen sydämensä syvyyksiä, kunnes kymmenen minuutin kuluttua hänen valkea povensa huohotti säikähtyneenä moisesta rohkeudesta ja Wharton sai tietää kaikki mikä hänen nuorta sieluansa liikutti. Hän tunnusti, että hänellä usein oli tunnonvaivoja siitä, että "seurassa oleminen" oli hänestä niin hauskaa, että hän edellisenä vuonna, koulutyttönä ollessaan, oli kuvitellut sitä ihan toisenlaiseksi, ja kertoi hänelle pyhäkoulustaan — veljistään — ihanteistaan — lempipapistaan — ja paljosta muusta.
"Siinähän te olettekin, Wharton! Haluttaako teitä torstaina syödä päivällistä parlamentinravintolassa — aivan pieni seura — kokoonnutaan minun huoneeseeni?"
Niin puheli hänelle takaapäin muuan vapaamieliseen puolueeseen kuuluva parlamentinjäsen. Puhuja oli hyvin suosittu nuori ylimys, joka vielä edellisenä vuonna oli kohdellut Länsi-Brookshiren edustajaa huomattavan kylmästi. Wharton kääntyi — näytti silmänräpäyksen verran tuumivan — ja suostui sitten myhäillen.