"Vieläkö muuta, sir?" sanoi palvelija asetettuaan pöydälle Whartonin eteen kynttilät, tulitikkuja, paperosseja ja apollinaarista.
"Ei, mene maata, William, mutta älä sulje ovea. Hyvää yötä!"
Mies poistui, ja Wharton lennätti kadulle antavan balkongin oven auki ja poltteli paperossia ovenpieleen nojaten. Hetken kuluttua hän asetti paperossinsa balkongin kaidepuulle, palasi huoneeseen, avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja hiukan etsittyään otti sieltä kirjeen. Hän painui lähemmäksi lamppua ja alkoi lukea sitä. Se oli se kirje, jonka Marcella Boyce oli kirjoittanut hänelle kaksi tai kolme päivää sen jälkeen kuin hän oli purkanut kihlauksensa. Tämä tosiasia mainittiin heti kirjeen alussa ilman minkäänlaisia selityksiä. Sitten kirjoittaja jatkoi: — — ** "En ole vielä kiittänyt teitä, niinkuin minun olisi pitänyt, kaikesta siitä, mitä olette tehnyt ja ponnistellut näiden viikkojen kuluessa. Ellei tätä aikaa olisi ollut, emme kumpikaan voisi ajatella enää kohdata toisiamme. Olen hyvin allapäin ja masentunut tätä nykyä — ja tuskissani koetan säilyttää edes itsekunnioitukseni, sillä minusta tuntuu, että se on nyt ainoa pelastukseni. Mutta tuo kohtaus, joka tahrasi meidän kummankin kunniaa ja omaatuntoa, on nyt varmasti pyyhitty pois — ajatuksillamme, kärsimyksillämme me olemme sen sovittaneet. Tunnen, että nyt voin sanoa teille, mitä sanoisin jokaiselle toiselle työtoverille ja hengenheimolaiselle — jos vastaisuudessa milloin tarvitsette minun työtäni — jos voitte antaa minulle tehtävän, jonka saatan suorittaa, niin kääntykää puoleeni, minä en kiellä apuani.
"Mutta vastaiseksi minä siirryn aivan toiseen maailmaan. En ole koskaan elinpäivinäni ollut niin sairas kuin näinä viimeisinä päivinä, ja kaikki, jopa isänikin, ovat sitä mieltä, että minun on lähdettävä pois täältä. Niin pian kuin olen hiukan toipunut, lähden oppilaaksi johonkin Lontoon sairashuoneeseen, ja kun oppiaikani on päättynyt, jään arvattavasti joksikin aikaa Lontooseen sairaanhoitajattareksi. Tämä ajatus juolahti mieleeni, kun palasin rouva Hurdin kanssa vankilasta jäähyväisiä ottamasta. Silloin tiesin, että Mellorissa minulla ei ollut enää mitään tehtävää.
"Kaikki on minulta surkeasti päättynyt — työsuunnitelmani, ystävyyssuhteena — kaikki. Tiedän, että nämät poloiset kyläläiset, joita lupasin auttaa, ovat tästä puoleen vieläkin toivottomammat. Mieluista ei ole lähteä pois sellainen ajatus mielessään. Mutta voidaanko suorittaa mitään työtä työkalulla, joka on katkennut tai tylsynyt? Se on ensin korjattava ennenkuin työhön ryhdytään.
"Minua huvittaisi tietää, mitenkä teidän suunnitelmanne menestyvät. Mutta lehdestännehän saan nähdä, mitä parlamentissa tapahtuu. Tätä nykyä en tahdo kirjeitä kirjoittaa enkä vastaanottaa. Sanotaan, että ensimäinen työ, johon minut sairashuoneessa pannaan, on lasien peseminen ja kylpyammehanojen kiillottaminen, ja siitä olen hyvilläni!
"Jos satutte tapaamaan ystäviäni, joista olen teille puhunut — Louis, Anthony ja Edith Cravenia — ja voisitte antaa työtä Louisille Työmiehen Sotahuudossa olisin kiitollinen. Heidän toimeentulonsa on ollut tiukalla viime aikoina, ja Louis on sitäpaitsi mennyt kihloihin ja haluaa päästä, naimisiin. Muistattehan, mitä kerroin teille yhteisestä työstämme South Kensingtonin taidekoulussa ja että he ne minusta venturistin tekivät?
Kunnioittaen Marcella Boyce."
Wharton pani kirjeen paikolleen väännellen naamaansa muutamille lauseille.
" 'Tahrasi kunniaamme ja omaatuntoamme'. 'Ovat tästä puoleen vieläkin toivottomammat. 'Mellorissa minulla ei ollut enää mitään tehtävää' — jopa nyt! jopa nyt! — kuinka naiset aina rakastavat suuria sanoja. Kaikki nuo vaivaiset pikku laupeudentyöt ja almut — tuo hupsu oljenpalmikoimishomma! Vaikka eipä juuri voikaan vaatia, että hän sinä hetkenä olisi katsonut asioita leikilliseltä kannalta. Mutta miksi luonto niin usein kieltää tämän lahjan näiltä ihastuttavilta luomiltaan?"