"Kas vaan!" huudahti hän äkkiä kumartuessaan pöydän yli kynää etsien, "miksei se hölmö antanut minulle kirjeitäni!"
Sillä iltalehden alla, johon hän ei vielä ollut koskenut, makasi läjä avaamattomia kirjeitä. Wharton karkasi paikalla ylimmäisen kimppuun. Päällekirjoitus oli kirjoitettu kömpelöllä, harjaantumattomalla käsialalla, ja hän otaksui sen olevan parlamentinjäsen Nehemias Wilkinsiltä, joka hiljakkoin oli ruvennut avustajaksi Työmiehen Sotahuudon toimitukseen, tuottaen sen omistajalle lakkaamatonta kiusaa ja vastusta. Mutta Wilkinsiltä ei kirje ollutkaan. Se oli erään Keski-Englannin työväenyhdistyksen sihteeriltä, jonka kanssa Wharton jo ennen oli ollut tekemisissä. Tämä vastaperustettu yhdistys edusti työmiehiä metalliteollisuuden alalla, joka oli parhaillaan siirtymässä käsityöstä tehdastyöhön. Työehdot olivat hyvin epäsuotuisia, palkat alhaiset ja puute työpiirissä tuntuva. Sihteeri, älykäs ja innostunut mies, kirjoitti Whartonille ilmoittaaksensa, että työnantajat olivat hiljakkoin ryhtyneet toimenpiteisiin, palkkojen vähentämiseksi, mutta että työmiehet, joille yhteenliittyminen jo oli antanut rohkeutta, olivat päättäneet olla alistumatta, että vimmattu agitatsioni oli nopeasti leviämässä ja että yleinen lakko oli edessä. Saattoivatko he siinä tapauksessa luottaa Sotahuudon kannatukseen? Sotahuudossa oli jo ollut erikoiselta kirjeenvaihtajalta tätä teollisuutta koskevia kirjeitä, jotka olivat herättäneet yleistä huomiota ja joita oli uutterasti luettu tälläkin paikkakunnalla. Tahtoiko Sotahuuto nyt täydellä todella puoltaa heidän asiaansa? Tahtooko herra Wharton omasta puolestaan kannattaa heitä parlamentissa ja sen ulkopuolella ja taivuttaa ystäviänsä tekemään samoin? Näihin kysymyksiin, jotka Sotahuudolle ja sen vaikutusvallalle olivat hyvin imartelevia, oli liitetty pitkä teknillinen selostus asiain nykyisestä tilasta.
Wharton katsahti ylös kirjeestään säteilevin silmin. Tästäpä sukeutuu hänelle juttu niin sanomalehteä kuin parlamenttia varten. Puheenalaisten kapitalistien joukossa oli muuan mies, Denny nimeltään, joka oli kauan istunut parlamentissa ja joka Sotahuudon omistajalle oli perin vastenmielinen henkilö. Denny oli useasti vastustanut häntä parlamentissa — olipa saattanut hänet naurunalaiseksikin kerran tai kahdesti; ja Wharton, kuten Narvaez aikoinaan, piti tarpeettomana antaa anteeksi vihamiehilleen, ennenkuin oli saanut heidät kaikki "nujerretuiksi". Antaapa nyt Dennyn tuntea, kuka tässä on käskijä. Mutta näihin vaikutteihin sekaantui myös totinen ja vilpitön säälintunne työmiehiä, noita "poloisia hylkyjä" kohtaan ja toivo voida edistää heidän asiaansa.
"Sinne on kohta lähetettävä joku", puheli hän itsekseen. "Valitettavasti täytynee minun uskoa se Wilkinsin tehtäväksi", lisäsi hän nyrpeissään.
Sillä se mies, joka Työmiehen Sotahuudon erikoisena kirjeenvaihtajana oli kirjoittanut yllämainitut selostukset, oli pari viikkoa sitten poistunut Englannista ryhtyäksensä toimittamaan erästä siirtomaanlehteä.
Yhä vielä tuumiskellen hän otti käteensä toisetkin kirjeet ja käänteli niitä tuntien jo varmaankin tuhannennen kerran lapsekasta mielihyvää nähdessään kullakin kirjekuorella tuon komean arvonimen: "Parlamentinjäsen". Sitten hän kiireesti valitsi niistä kolme — yhden pankkiiriltaan, toisen Lincolnshiressä olevan maatilansa isännöitsijältä ja kolmannen Sotahuudon toimituksesta tulleen, tällä kertaa pettämättömästi Wilkinsin käsialaa.
Hän luki ne, kalpeni hieman, kiroili hampaittensa takaa, ja paiskaten kirjeet vihaisesti luotaan hän sytytti jälleen paperossinsa ja rupesi miettimään.
Pankista tulleessa kirjeessä hänelle jotenkin kursailematta annettiin tiedoksi, että hän jo oli nostanut rahoja pankista paljon enemmän kuin mitä hänen tilinsä siellä salli, ja evättiin jyrkästi häneltä hänen etukäteen pyytämänsä rahasumma, ellei hän voisi hankkia itselleen kahden tunnetun miehen takausta. Isännöitsijä ilmoitti hänelle, että lampuodit eivät arvatenkaan jaksa maksaa neljännesvuoden-arentiansa kesäkuussa, kuusi viikkoa kestänyt tavaton kuivuus kun oli tuntuvasti vaikeuttanut heidän jo ennaltaan nykyisten alhaisten antojen takia huonontunutta taloudellista asemaansa. Sen lisäksi hän huomautti, etteivät osuusmaanviljelyksen omistajat kykene suorittamaan hänelle puolenvuoden korkoa sille pääomalle, jonka tilanomistajaltaan olivat saaneet lainaksi.
Mutta kolmas kirje oli itse asiassa paljon huolestuttavampaa laatua kuin nämä kaksi edellistä. Kiihkoisa ja epäluuloinen Wilkins, jolla oli aika paljon luontaista kykyä ja joka alun pitäen oli karsain katsein seurannut Whartonin julkista toimintaa ja ollut ilkeä pistin hänelle, edusti parlamentissa erästä suurta kaivosseudun valitsijapiiriä. Hän eli hyvin niukoissa varoissa, ja uutta parlamenttia avattaessa Wharton oli tarjonnut hänelle hyväpalkkaista työtä Sotahuudon toimituksessa. Sotahuudon omistaja oli arvellut tämän kautta kiinnittävänsä itseensä vaarallisen henkilön ja sen ohessa voivansa pitää häntä silmällä. Wilkins oli muristen vastaanottanut toimen, sillä hän oivalsi täydelleen mitä sen alla piili.
Siitä päivin oli molempain miesten suhde ollut alinomaista riuhtomista niin puoleen kuin toiseen. Wilkinsin ärtyisä ylpeys ei suostunut missään kohdin, ei parlamentissa sen enemmän kuin Sotahuudon toimistossakaan, antamaan Whartonin yliopistosivistykselle ja säätyasemalle vähäistäkään tunnustusta, ja Wharton puolestaan tarkkasi yltyvällä levottomuudella uppiniskaisen ja vihamielisen aatetoverinsa kasvavaa vaikutusvaltaa niissä työläispiireissä, joista Sotahuuto sai pääasiallisen kannatuksensa.