Tämänpäiväisessä kirjeessään Wilkins teki Sotahuudon omistajalle tiettäväksi, että sen "epäkunniallisen kannan" johdosta, jolle mainittu lehti oli asettunut erääseen vasta päättyneeseen ammattikompromissiin nähden, ei hän, Wilkins, voinut enää antaa avustusta siihen, ja hän pyysi saada nyt paikalla luopua toimestansa, koskapa Whartonin ja hänen välillään ei ollut olemassa minkäänlaista virallista sopimusta irtisanomisajasta. Sitten seurasi vielä kiukkuinen hyökkäys lehden nykyistä johtoa ja sen tulevaa kohtaloa vastaan, ja kaiken lopuksi kirjoittaja uhkasi tehdä kaikkensa niissä työväenpiireissä, joihin hänellä oli vaikutusta, edistääksensä vasta perustettua kilpailevaa työväenlehteä.
" Lurjus! kateellinen, itsepintainen lurjus!" puhisi Wharton vihapäissään seisoessaan akkunan ääressä polttelemassa. Yksityiskohtia myöten hänen henkisille silmilleen selvisivät kaikki ne vaikeudet, jotka seurasivat tämän julkisen riitaantumisen matkassa.
" Personallinen johtajantoimi — siinä koko ongelman ratkaisu", mietti hän apean toivottomuuden vallassa. "Voinko minä — kuten Parnell — muodostaa puolueen ja pitää sitä koossa? Voinko minä Sotahuudon kautta — ja vaikutusvaltani avulla parlamentin ulkopuolella päästä valtaan itse parlamentissa? Jos se onnistuu, saisimme jotain aikaan, ja silloin ei lady Cradock enää heittele minulle hymyilyjään. Ellei se onnistu, on peli mennyttä sekä minulta että puolueelta. Sillä ei ole mitään yhtenäisyyttä, ei mitään kokemuksia, ei mitään todellista voimaa. Ilman johtajaa ovat he joukko puolisivistyneitä yllyttäjiä, jonka mieltä sivistynyt luokka noudattaa, niin kauan kuin heillä on raaka voima takanaan. Ilman johtajantointa olen minä vain vähäpätöinen yksilö alihuoneen heikoimmassa puolueessa. Mutta, tuhat tulimmaista, näyttääpä melkein siltä, kuin ei minulla olisikaan johtajanlahjoja."
Ja kiihkeällä mielihaikeudella hän muistutteli mieleensä suhdettaan Wilkinsiin, joka oli pakottanut hänet lakkaamattomiin myönnytyksiin ja vähäisiin nöyryytyksiin ja joka sittenkin oli päässyt livahtamaan hänen käsistänsä.
"Senkin vietävä!" huudahti hän viimein singahuttaen paperossinsa ulos akkunasta. "No, se asia on siis loppuun suoritettu. Kyllä hän sentään olisi ollut hyvillään, jos olisi päässyt lähtemään noiden metallityöntekijäin luo. Hän on jo hyvän aikaa ikävöinyt lakkoa siellä, ja tässä hän nyt olisi saanut elämöidä mielensä mukaan. Se nautinto jää ainakin minulle, että saan ilmoittaa hänelle tämän mieliharmin. Mutta — kenen saan sinne menemään? Tuhat tulimmaista! Kelpaisikohan neiti Boycen ystävä?"
Kotvan aikaa hän kieritteli tuumivana kynää sormissansa, sitten hän ripeästi etsi paperiarkin ja kirjoitti: —
"Kunnioitettava neiti Boyce!
"Siitä on jo toista vuotta kulunut kun olen kuullut teistä mitään. Minua huvittaisi suuresti tietää oletteko pysynyt päätöksessänne ja ruvennut sairaanhoitajattareksi. Muistattehan, että puhelitte minulle ystävistänne Cravenien sisaruksista? Joskus tapaan heitä venturisti-kokouksissa ja minä olen aina ihaillut heidän kyvykkäisyyttänsä. Viime vuonna en voinut noudattaa toivomustanne ja olla heille avuksi. Mutta tänä vuonna on Sotahuudossa toimi avoinna ja haluaisin jutella siitä kanssanne. Oletteko Lontoossa ja saanko tavata teitä?
"Minulle soveltuu joka aamupuoli ensi viikolla — parlamenttiin menen säännöllisesti kello neljältä — ja lauantaisin. Mutta soisin mieluimmin, että määräisitte tiistai- tai keskiviikkopäivän, niin saisin houkutella teitä perjantai-iltapuoleksi parlamenttiin kuulemaan väittelyämme kahdeksantuntisesta työpäivästä. Se tulee teitä varmasti huvittamaan ja luulen, että voin hankkia teille piletin.
"Minun täytyy lähettää tämä kirje Mellorin tietä, jotta se arvattavasti saapuu teille vasta tiistaina. Tahtoisitteko kenties olla niin hyvä ja sähköttää minulle. Asia, joka koskee Sotahuutoa, on kiireellinen.