Kunnioittaen H.S. Wharton."
Kun hän oli kirjoittanut, viivähti hän vielä hetken aikaa kirjeensä ääressä, ja muistot ja ajatukset lennättivät heikon hymyilyn hänen huulilleen.
Mutta kauan ei kestänyt unelmain aikaa. Ajatukset palasivat toisten kirjeiden luo, ja hän ryhtyi rauhattomana mittelemään huoneensa lattiaa mietiskellen, millä keinoin saisi uhkaavan rahapulansa autetuksi. Niin kauan kuin hän saattoi muistaa, olivat hän ja hänen äitinsä aina olleet rahapulassa. Lady Mildredin oli tapana tuhlata suunnattomia summia oikkuihinsa ja kaikenlaatuisiin yrityksiin ja sitten asua kuusi kuukautta kurjissa vuokrahuoneissa, jollain Southean tai Worthingin syrjäkadulla, sillä välin kuin Suffolkin talo vuokrattiin ja hänen poikansa lähti ulkomaille. Nämät alituiset rahahuolet eivät tähän asti olleet suurestikaan Whartonia painostaneet. Hän oli naimaton ja oli tavallisesti suoriutunut pulasta, ennenkuin se oli käynyt sietämättömäksi. Mutta nyt näytti hänen asemansa käyvän aika vakavaksi. Ensinnäkin olivat hänen menonsa ja velvoituksensa parlamentinjäsenenä ja yhtenä rahattoman puolueen harvoista varallisista miehistä melkoisen suuret. Sitten olivat rahantarve ja huolet tuntuvasti lisääntyneet siitä alkaen kuin Sotahuuto — joka alkujaan ostettiin eräältä sukulaiselta saadulla pienellä perintösummalla — joutui hänen haltuunsa.
Mistähän lie johtunut se, että kaikista hänen sitkeistä ponnisteluistaan huolimatta Sotahuuto ei sittenkään tuottanut hänelle rahaa, vaan päinvastoin nieli sitä. Kolmen vuoden kuluessa oli lehden omistaja nostanut sen pahaisesta nurkkalehdestä jotenkin arvossapidetyn työväenäänenkannattajan asemaan. Kerran viikossa hän itse kyhäsi siihen nimimerkillään varustetun kirjoituksen, joka alusta alkaen oli kiinnittänyt yleisen huomion sekä häneen että sanomalehteen. Hän oli huolellisesti uudistanut ja parannellut vanhaa henkilökuntaa, ja olipa hän ennen kaikkea laajentanut toimistopaikkaa ja varustanut sen paljon muhkeammaksi, kuin mitä hänen varansa myönsivät.
Toista vuotta sitten, kun Sotahuuto vielä oli parhaassa menestyksen vauhdissa, Wharton oli tuolla hänelle ominaisella huolettomuudella sille tilannut uuden, kallisarvoisen koneiston ja sen ohessa muuttanut lehden paljon avarampiin suojiin. Kaikkeen tähän käytettiin lainarahoja.
Tietymättömistä syistä lehti sitten äkkiä jäi paikoilleen pyörimään — olivatpa sen tulot viimeisten kahdeksan kuukauden aikana tuntuvasti vähentyneetkin. Ulkomaailma alkoi pitää Sotahuutoa vaikutusvaltaisena sanomalehtenä. Mutta Wharton tiesi, että sen ilmoitukset ja tilaajat hupenivat hupenemistaan. Miksikä? Kukapa sen tiesi. Jos pitää paikkansa se väite, että kirjoilla on aikansa, niin se pitää vieläkin paremmin paikkansa sanomalehtiin nähden. Lieneekö Sotahuudon perustukset saattanut huojumaan tuo Wilkinsin mainitsema kilpaileva yhtiölehti, jonka oli perustanut ryhmä nuoria, pelottavan kyvykkäitä venturisteja, jotka muutamiin työväenyhdistyksiin olivat paljon likeisemmässä suhteessa kuin Sotahuuto. Vihastuksen- ja epätoivon-hetkinään Wharton vakuutteli itselleen, kaiken johtuvan siitä, että työväen enemmistö on joko "pässejä tai pölkkypäitä", se ei huoli lukea eikä kannattaa muuta kuin urheilua — ja poliisiuutisia, eikä muuta henkistä ravintoa ansaitsekaan. Tuskinpa saattoi kukaan muu niin täydestä sydämestä tuntea halveksuvaa epäluottamusta "rahvaan joukkoja" kohtaan kuin se mies, jonka kiihkein toivomus tätä nykyä oli päästä Englannin työväenpuolueen johtajaksi.
Lopuksi olivat hänen omat yksityistarpeensa aina olleet ylelliset, ja hänen velkansa olivat useinkin sitä laatua, ettei niiden maksamista käynyt siirtäminen kovinkaan pitkälle. Oikeastaan oli hänen pankkinsa tähän asti kohdellut häntä suurella suvaitsevaisuudella.
Kädet selän takana ja kutrinen pää painuksissa hän astuskeli kiukustuneena edestakaisin huoneessaan, tehden ja hyljäten suunnitelman toisensa jälkeen. Äkisti hän pysähtyi raskaan, maatilaltaan tuottamansa ruusupuisen kirjakaapin eteen, jonka yläpuolella riippui joukko kehyksissä olevia valokuvia lähetysten.
Hänen silmänsä sattui yhteen ja kirkastui samassa. Maltittomalla liikkeellä, joka muistutti huoletonta koulupoikaa, hän pudisti kalvavat ajatukset luotansa.
"Jos asiat täällä käyvät sietämättömiksi, astun ensimäiseen saapuvilla olevaan höyrylaivaan ja lähden matkaani! Mitä ihania, unohtumattomia aikoja vietimmekään tuolla jäätiköllä!"