Hän vajosi katselemaan valokuvaa Tibetin Himalayasta, missä hän äitinsä kuoleman jälkeisenä vuonna oli viettänyt neljä kuukautta eräiden tutkimusretkeilijäin seurassa. Valokuva oli ihmeteltävän luonnonmukaisesti jäljitellyt lumikenttien kimaltelevia juovia ja jäätikön hyyteistä kiiltoa ja värivivahduksia. Hän oli näkevinään taivaan pilvettömässä sinessään ja tuntevinaan tunturi tuulten puhaltelevia henkäyksiä.
"Mieluummin viisikymmentä vuotta Europassa kuin sata valtameren tuolla puolen", ajatteli hän. "Oh, mutta mitä tiesi se mies, joka sen kirjoitti, tuosta etäisestä ihmemaasta?"
"Miten hyvältä, miten rauhoittavalta tuntuu ajatella, että tuo ihana kaukaisuus aina on meitä odottamassa tuolla puolen tukehuttavien katujen, joilla me näännymme ja ikävöimme! Olipa työtaakka täällä vaikka kuinka kova ja lamauttava, siellä on ilmaa, merta, on aurinkoa ja ruumiillista elämää! Tuon loppumattoman siveellisen ja taloudellisen kamppailun, nuo joko itsekkäistä tai ihmisystävällisistä vaikutteista syntyvät ponnistukset, joissa me kirumme itsemme käheiksi — sen kaikenhan me saamme päältämme ravistetuksi tuossa tuokiossa!"
"Mutta" — hän pyörähti ympäri kannallaan — "entä jos ensin yrittäisimme suoriutua toista tietä. Mitä kello on? Vielä on aikaa!"
Hän silmäili kelloa, sammutti kynttilän ja läksi ulos. Hän oli tuskin astunut sataakaan metriä omalta oveltaan, kun hän pysähtyi tunnetun ja erittäin ylhäisen, pienen klubin edustalla, johon hänen äitinsä veli, suvun peeri, oli hankkinut hänelle pääsyn, silloin kun hän vielä oli nuori ja herkkä, ja äidin sukulaiset toivoivat voivansa temmata kekäleen palavasta pätsistä.
Klubin etumaiset huoneet olivat vielä jotenkin täynnä jäseniä. Hän eteni peremmälle ja lähestyi erästä sivuhuonetta. Käytävällä seisova ovenvartia astui syrjään ja avasi hujahtamatta oven. Se sulkeutui hänen jälkeensä, ja Wharton näki olevansa huoneessa, missä noin kaksikymmentä nuorta miestä pelasi baccarat-peliä. Pöydällä kimalteli rahaa läjittäin, ja sähkölamput valaisivat huoneen joka sopen räikeällä, kielevällä valollaan.
"Hei, hei!" huusi muuan nuori mies, jolla oli musta liehuva tukka ja pää kuin lordi Byronilla. "Täällä tulee työväenpuolueen johtaja — antakaa tietä!"
Ja naurun ja kompasanojen saatossa hänet vedettiin baccarat-pöydän ääreen, missä uusi peli oli juuri alkamassa. Hän tunnusteli taskuistansa rahaa; hänen kiihkeät, sädehtivät silmänsä seurasivat jännitetyn tarkkaavina kutakin liikettä. Kolmen vuoden aikana, siitä alkaen kuin hän oli matkoiltaan kotiutunut, hän oli yhä enemmän antautunut pelihimon valtaan. Jo tälläkin istuntokaudella hän oli hävinnyt ja voittanut — pääasiallisesti hävinnyt — melkoisia summia. Ja tämä tosiseikka oli tähän asti ollut tykkänään salassa kaikilta muilta paitsi hänen pelitovereiltaan.
III LUKU.
"Jos aiotte mennä kellariin, sisar, niin on parasta, että heti otatte hiilikopan matkaanne, sillä tuli on sammumassa ja teiltä säästyy uusi meno sinne."