Taakka oli raskas hänenkin nuorille voimilleen, ja hän oli viettänyt unettoman yön. Edellisenä iltana häntä oli käyty kiireesti noutamassa erään pahoin sairastuneen naisen luo. Hän tuli ja tapasi nuoren juutalaisnaisen, kymmenen päivän vanha lapsi vieressään, niin raivokkaassa kuumehoureessa, että hänen miehellään ja kahdella naisystävällä oli täysi työ pysyttäessään häntä vuoteessa. Huone oli tukehduttavan täynnä kirkuvia, suurisilmäisiä juutalaisnaisia, jotka kukin järjestänsä pitelivät sairasta, siinä välissä taas toraillen ja pakisten, keskenään. Marcellan ensi huolena oli tyhjentää suoja näistä tarpeettomista auttajista, ja sen hän sai tehneeksi korottamatta kertaakaan ääntänsä tai menettämättä malttiansa. Meluava seura häädettiin ulos ja järkevin naisista pantiin pitämään vahtia ovella ja olemaan sairaanhoitajattaren käskyläisenä, sillä välin kuin Marcella sairaan yhä hurjasti kirkuessa ja vastustellessa valmisti vuodetta ja pesi häntä niin hyvin kuin taisi.
Se oli toimi, jossa mitä suurimmassa määrin kysyttiin niin henkisiä kuin ruumiillisiakin voimia. Parin uuvuttavan ja tuskaisen tunnin kuluttua hänen onnistui lopulta saada potilas, kahdenkymmenenkuuden korvissa oleva nainen, huumeiseen uneen nukutetuksi, ja kiitollisin mielin silmäilivät Marcella ja mies tuota liikkumatonta olentoa, kun hän virui vuoteessaan, mustat hiussuortuvansa — joihin Marcella ei ollut uskaltanut kajota — levällään ja takkuisina puhtailla vuodevaatteilla ja yöpuvulla, jotka hänen sairaanhoitajattarensa oli haalinut kokoon sieltä täältä naapurieukoilta.
"Ach, mein Gott, mein Gott!" huokaili mies nousten seisaalleen. Hän oli Saksan Puolan juutalaisia ja rotuunsa nähden harvinaisen suuri mies, rakenteeltaan ja jänteiltään oikean kilpapainijan näköinen. Mutta viimeisten kahden tunnin ponnistelujen jälkeen hän oli nyt hikipäissään kuin löylystä tullut.
"Siinä tapauksessa, että tämä kohtaus uudistuu, täytyy teidän lähettää hänet sairaalaan", sanoi Marcella.
Avuttomana ja surkeannäköisenä mies raukka tuijotti ensin vaimoonsa, sitten sairaanhoitajattareen.
"Ettehän vielä lähde matkaanne, neiti", pyyteli hän, "ettehän jätä minua yksin?"
Uupumuksestaan huolimatta ei Marcella voinut olla hymähtämättä tuolle poloiselle jättiläiselle.
"En, minä jään tänne aamuun asti, kunnes tohtori tulee. Menkää te vain maata."
Kello oli lähes kolme. Mies oli ensin kahdella päällä, mutta hän oli oikeastaan lopen väsynyt vastustaakseen kauemmin. Hän poistui perähuoneeseen ja heittäytyi maata lasten viereen.
Marcella jäi niinmuodoin yksin kesäyön hämärään potilaansa kanssa. Hänen valpas korvansa kuuli joka äänen ympäristössä — isän ja lasten raskaan hengityksen perähuoneessa, varpusten viserryksen katolla, ensimäiset huudot kadulla, ensimäiset liikahdukset tässä täyteenahdetussa talossa. Marcellan ajatukset sillä välin milloin viivähtivät sairaassa, jonka hän toivoi voivansa pelastaa sairaanhoitotaitonsa ja kykynsä avulla, milloin lääkärissä, sillä tämän rikollista huolimattomuutta ja tavattoman kehnoa menettelytapaa hän suuttuneena syytteli vaimon tautikohtauksen aiheuttajaksi. Kerran hänen mieleensä johtui se ihmeellinen tosiseikka, että hän, Marcella Boyce, istuu tässä, tällaisessa kurjassa huoneessa, tuntematonta juutalaisäitiä ja hänen lastansa vartioimassa.