Siitä oli nyt noin kuusi, seitsemän viikkoa aikaa, kun hän piirisairaanhoitajattarena oli muuttanut asumaan omaan huoneistoon keskustoimiston ja yli-intendentin valvonnan alaisena. Hänen työalansa oli köyhälistön keskuudessa ja oli mitä vaihtelevinta laatua. Nyt hänen elämänsä oli vapaampi ja joustavampi ja soi viimeinkin liikkumisvaraa hänen itsetietoisuudelleen.
Mutta jo oli yö valvottu loppuun. Mies oli lähtenyt työhönsä läheiseen tehtaaseen, mistä hänet saattoi noutaa milloin tahansa; lapset oli korjannut omalle puolelleen avulias naapuri, rouva Levi. Marcella itse pistäytyi tunnin ajaksi kotiin, söi aamiaista ja vaihtoi pukua, ja lähetettyään sanan toimistoon, ettei hän vielä päässyt muiden potilaidensa luona käymään, hän palasi juutalaiskotiin, missä hän nyt Bennyn avustamana puuhaili tohtoria odotellessaan.
Saavuttuaan sairashuoneeseen kantamuksineen hän näki Bennyn tuumivan näköisenä istuvan tuolilla harja poikittain polvilla.
"No, Benny", sanoi hän astuessaan sisään, "miten sujuu työsi?"
"Lakaisemalla ei saa likaa lattiasta lähtemään", sanoi Benny haikealla mielellä, "ja siksipä minä heitin sikseen koko homman."
"Siinä oletkin oikeassa, Benny", sanoi Marcella allapäin silmäillen lattiaa. "Niin pian kuin äitisi voimat sen sietävät, pyydämme, että rouva Levi tulee tänne puhdistamaan."
Hän astui vuoteen luo ja katseli sairasta. Tämä nukkui yhä vielä morfiinin vaikutuksesta, mutta liikahteli levottomana puoleen ja toiseen. Marcella vuodatti hänen suuhunsa vahvaa lihalientä, jota hän itse yönaikaan oli valmistanut, ja oli kahdenvaiheilla antaako hänelle omalla vastuullaan lusikallinen paloviinaa. Mutta ei — ellei lääkäri nyt pian saavu, lähettää hän noutamaan häntä. Marcella ei ollut häntä vielä nähnyt ja halveksuen hän nyrpisti huuliansa ajatellessaan häntä. Hän oli edellisenä iltana käskenyt noutaa sairaanhoitajatarta, mutta ei ollut jäänyt odottamaan hänen tuloansa, ja niinpä Marcella parhaan kykynsä mukaan sai sairaan mieheltä ottaa selvää hänen määräyksistään.
Kun hän oli ruokkinut sairasta, katsahti Benny häneen merkitsevällä silmäniskulla.
"Enpä päästänyt ketään sisään. Te olitte parhaiksi lähtenyt alas, kun niitä tuli monta supattaen ovelle ja koskettelemaan kahvaa. Mutta minä heti kohta käskin heidän suoriutua tiehensä ja sanoin että te tulette toimeen yksinkin. Mokomatkin!"
Ja vetäen taskustaan siirapilla sivellyn leipäkannikan Benny alkoi sitä imeskellä tuiman näköisenä.