Lääkäri, pitkä, punakka, pöhönaamainen ja vaaleaviiksinen mies, astui kiireesti sisään ja katsoa tuijotti takan ääressä seisovaan sairaanhoitajattareen.
"Te kuulutte Pyhän Martinin yhdistykseen?"
Marcella vastasi jäykästi. Lääkäri otti kuumetaulun hänen kädestään, kyseli sairaan vointia yön aikana ja loi aika-ajoin Marcellaan silmäyksiä, jotka olivat tämän mielestä vastenmielisiä. Sitten hän teki selkoa siitä, minkälaisessa tilassa hän oli sairaan tavannut. Vaikka sanat olivat viralliset ja hillityt, niin oli niiden kärki kuminkin huomattavan terävä. Hän näki lääkärin punastuvan.
Hän astui vuoteen luo, ja Marcella seurasi häntä. Vaimo alkoi voihkia lääkärin lähestyessä. Vapisevin käsin hän alkoi tutkia potilasta. Marcella oivalsi äkkiä, ettei lääkäri ollut selvä, ja hän tarkkasi hänen toimitustansa yltyvällä hämmästyksellä ja inholla. Lopulta hän jo menetti malttinsa.
"Eiköhän olisi parasta", sanoi hän kosketellen lääkärin käsivartta, "että jätätte hänet minun haltuuni — ja — itse menette tiehenne!"
Lääkäri oikaisihe suoraksi niin äkkinäisellä nykähdyksellä, että hänen työkalunsa putosivat kilahtaen käsistä lattialle, ja muljotti vihaisesti Marcellaan.
"Mitä tarkoitatte?" sanoi hän. "Ettekö tiedä missä paikkanne on?"
Tyttö oli hyvin kalpea, mutta hänen ylenkatseellinen silmäyksensä lepäsi hievahtamatta lääkärissä.
"Kyllä — kyllä minä tiedän."
Ja sitten hän sanoi sanottavansa yhtä pelottomalla kuin purevalla tyyneydellä. Hän tiesi — eikä toinen voinut sitä vastaan väittää — että hän oli pannut sairaansa hengen alttiiksi. Ja Marcella selitteli hänelle, että hän oli toistamiseen sen tekemäisillään. Ei yksikään sana eksynyt yli sairaanhoitajattarelle luvallisen rajan. Lääkärin sumeat aivot selkenivät Marcellan puhuessa.