Vastoin tahtoansakin hän nyt tyynenä syysaamuna vaipui keskelle muistelmain pyörrettä, asettaen selvemmin kuin milloinkaan ennen entisen olemuksensa nykyisen rinnalle. Kohtaus siinä seurasi kohtausta, tapaus ajeli tapausta, ja milloin katkera, milloin iloinen, milloin inhon ilme elehti hänen plastillisen kauniilla, tuonne syksyisiä metsiä kohti käännetyillä kasvoillansa.
Koulussa hän oli ollut jo yhdeksänvuotisesta asti, siinä se valtaava tosiasia noissa kirjavissa, lohduttomissa menneen ajan vuosissa, jonka hän niin maltittomasti tahtoi unohtaa nuoruutensa kiihkossa, tietämättä että mikä elämässä ollut on, sitä ei enää saa olemattomaksi. Kouluunpanon edelliseltä ajalta hänen mielessään väikkyi hämäriä, mutta hauskoja ja miellyttäviä muistoja: talo Lontoossa, suuri ja valoisa lastenkamari, myhäilevä äiti, joka lakkaamatta häntä vaali, leikkejä, pieniä ystäviä, syntymäpäiväkestejä. Mikä nämä laitteet — käyttääksemme teatterisanaa — oli niin kokonaan poistanut hänen lapsuutensa näyttämöltä, sitä ei Marcella oikein tiennyt, vaikka muistelikin koettaneensa siinä kohden ajatella ja arvailla jos mitäkin. Mutta tätä ensimäistä muistelmaa seurasi toinen, yhtä selvä kuin ensimäinen oli ollut hämärä: korkea, valkoinen talo valkoisen liitukallion kupeella, kallion, joka penkereittäin kohosi sen takaa ja sivuilta. Siinä talossa hän oli asunut yhdeksännestä neljänteentoista ikävuoteensa asti, ja sen hän tunsi niin perin pohjin, että nytkin vielä, yhdenkolmatta iässä, olisi sidotuin silmin voinut kulkea joka huoneessa ja kaikissa portaissa ja täsmälleen löytänyt joka oven ja kaapin.
Siihen taloon tullessaan hän oli solakka, mustasilmäinen tyttö, ikäisekseen hyvin pitkä. Hänelle oli suotu tahi, kuten hän itse selitti, kiusaksi annettu tuuhea, tottelematon, kiherä tukka, jonka hoitamisesta ja harjaamisesta tuolle herkkähermoiselle, kömpelölle, vastikään hoitajansa vaalinnasta päässeelle lapselle piankin koitui mitä pahin risti ja rasitus. Kotonansa hän oli ollut tavallisen näppärä ja älykäs lapsi, eikä tavallisen lapsen virheitäkään vailla.
Mutta nuo autiot, ikävät huoneet, kurinpito, opetus, toveripiiri neiti Frederickin Cliff House nimisessä tyttökoulussa tekivät sen, että pikku Marcella Boyce oli kouluaikanansa koko riiviö. Hän vihasi läksyjä, vaikka kykeni, milloin mieleen juolahti, saamaan ne päähänsä paljon lyhyemmässä ajassa kuin muut. Hän vihasi aikaista nousemista talven pimeässä ja kylmiä valelemisia parinkymmenen muun tytön kanssa kolkossa pesuhuoneessa. Hän vihasi aterian-aikoja tuossa pitkässä ruokasalissa. Siellä hän ei saanut ottaa lihaa muuta kuin yhden kerran, mutta putinkia kyllä kahdesti, ja hänen olisi aina niin rajusti tehnyt mieli ottaa lammaspaistia lisää, ja kun ei sitä sallittu, niin hän kiusallakin oli ottamatta toista putinki-annosta, ja siinä hän sitten istui sijallansa synkkänä ja harmaana, mielessään sommitellen jos jonkinlaisia liikuttavia kertomuksia neiti Frederickin tyranniudesta ja omasta ruokahalustaan, joka ei tyydytystä saa. Toverit eivät hänestä pitäneet, ja hyvää tarkoittavalle johtajattarelle hän tuotti alinomaa harmia ja huolta. Hänen ensimäinen kouluvuotensa oli yhtämittaista nurpeutta ja nurinaa ja niskoittelemista.
Kaikkein synkimmät oli hänellä kukaties päivät silloin kun sai tilapäisesti olla vuoteessa. Lapsen alituisia vilustumisia näet johtajatar — hän ei enää raukka muusta tiennyt — käytti tekosyynä koetellakseen mitenkähän jonkun päivän erillä-olo kaikista muista vaikuttaisi, niin järjestettynä, ettei se hänen holhotilleen tee mitään haittaa, vaan päinvastoin kenties hyvääkin. "Kaikki tuo tulee luullakseni vain tytön huonosta maksasta tai hermoista! Ei aivan terve lapsi milloinkaan tuolla tapaa menettele." Näin hän puheli lempeälle, pyylevälle ranskattarelle, jonka kanssa hän jo vuosikausia oli tätä koulua hoitanut ja joka, ties mistä syystä, suojeli ja puolusteli Marcellaa enemmän kuin muut siinä talossa.
Sellainen oli talossa sääntö, että ken vilustumisen takia oli määrätty vuoteeseen, hän ei saa nostaa käsiänsä peitteen päälle, sillä ken vuoteessa voi lukea ja huvitella, se voi yhtä hyvin jalkeillakin olla. Palvelijatar vei hänelle joka aamu kupillisen senna-teetä ja pitkäin, säännöllisten väliaikain perästä lihalientä ja kauravelliä. Paitsi lääkäriä ei saanut kukaan mennä puhelemaan hänen kanssaan, koskapa lepo on kaikissa taudeissa ensimäinen paranemisen ehto. Jos sairaana-olo, arveli neiti Frederick, tehtäisiin miellyttäväksi, kyllä vainenkin koulutytöt silloin valittamisen syitä keksisivät.
Ja niinpä Marcella näinä sulkeissa-olon päivinä sai neljätoista tuntia olla melkein ihan yksinänsä. Milloin vain palvelijatar suvaitsi pistäytyä hänen huoneeseensa, ei peitteen alta näkynyt muuta kuin musta, kauheasti hajalleen valahtanut tukka ja kaksi vilkkuvaa, uhmailevaa silmää — surkuteltava palanen poloista ihmislasta todellakin. Välistä hän todellakin joutui niin hurjan kapinalliselle mielelle, että oli vähällä heittää senna-teen vasten Martan kasvoja ja hyökätä yöpaidassa keskelle hämmästynyttä luokkaa syyttämään neiti Frederickiä väärinteosta. Mutta aina hän sentään syystä tai toisesta hillitsi itsensä. Ei siihen, pelkään mä, omatunto vaikuttanut eikä halu "tulla taas kiltiksi tytöksi", vaan lapsen ikävän ja auttamattomuuden tuskallinen tunne, jonkunmoinen tietoisuus siitä, että hän todellakin oli koetellut jok'ikisen ihmisen kärsivällisyyttä ihan äärimäisiin asti, ja että nämä vuoteessapysymisen päivät olivat kriisejä, jotka niinkin niskoittelevan ihmisen kuin Marcie Boycen piti tyynesti kestää.
Hän alistui siis, eikä aikaakaan, niin hän jo oppi kesken tuskallista ikävääkin huvittelemaan siten, että alkoi valveillaan unelmoida, mihin hänellä oli luontaisiakin taipumuksia. Ei ollut vielä tuon inhottavan illallisvellin tuottama harmi ennättänyt kokonaan unohtuakaan, kun hän jo jälleen leijaili unien maailmoissa, kuvitellen olevansa Walesin prinsessan ystävä ja seuralainen, tuon ihanan Alexandran, Englannin ylhäisön mallin ja esikuvan. Marcella oli kerran ikävällä kävelyretkellä Marswillissa, Cliff Housen läheisessä pikkukaupungissa, nähnyt hänen muotokuvansa erään paperikaupan akkunassa Se oli silloin painunut hänen lapselliseen mieleensä ja siitä pitäen pysynyt aina hänen unelmainsa esineenä. Marcellalla ei ollut satukirjoja, mutta pian hän oli kehrännyt kokonaisen satusarjan tuon armaan prinsessan ympärille, jota hän jo aikaa sitten oli tottunut pitämään yksityisenä omaisuutenaan. Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä, niin jo hän oli vetänyt puoleensa tuon epäjumalansa huomion jollain katseella tai liikkeellä, joka oli täynnänsä intohimoista, vaikkei silti tungettelevaa kunnioitusta, prinsessan ajaessa kuninkaallisissa vaunuissaan pitkin katua, — tai heittäytymällä hänen hurjistuneitten hevostensa eteen, — tai yhä ylenevillä arvoasteilla yhteiskunnassa, joita helppo oli keksiä vilkasmielisen lapsen, joka kaikessa ala-arvoisessa ulko-olossaankin tiesi olevansa vanhaa, ylhäisissä piireissä hyvin tunnustettua sukua. Ja kun prinsessa sitten sirolla liikkeellä ojentaa kätensä ja hymyilee, tunsi hän riemua! Marcella on silmänräpäyksessä kasvanut suureksi: kaunis hän tietysti on: hänellä on, sanoivat ihmiset, "Boycein silmät ja tukka", hänellä on yllään pitkäliepeinen leninki, tavallisesti valkeata musliinia, nauhat siinä kirsikanpunaiset; hän astuu puoleen ja toiseen prinsessan sivulla, naureskellen ja luonnollisesti haastellen maan mahtavien kanssa; hänen romantillinen ystävyytensä Englannissa kaikkialla jumaloidun prinsessan kanssa vetää kaikkien tähystelijäin silmät hänen puoleensa, hänelle osoitetaan tuhansilla tavoin huomaavaisuutta, häntä mielistellään.
Mutta suloisten tunnelmain kohottua ylimmilleen, tyttösen parhaillaan uiskennellessa kauniitten mielikuvien lämpöisissä laineissa, joku vähäinen kolina sai hänet äkkiä avaamaan silmänsä. Ja silloin! hän yhä laskeuvassa hämärässä näki läheisyydessään kahden makuukumppalinsa kolkot, valkoiset vuoteet, rumat tapetit vastaisella seinällä ja paljaan lattian, jota vain vuoteitten kummallakin puolen peitti pieni matonpalanen. Kenties tuolla alhaalla teekellokin silloin kilisi, ja tämä ääni se vaikutti silmänräpäyksessä sen, että prinsessan hovineidosta tuli jälleen Marcie Boyce, sama pahankurinen lapsi, josta ei kukaan pidä huolta, jolle äiti ei milloinkaan kirjoita, jolla ei ole "pyhäpukua" niinkuin muilla tytöillä, ja jonka huomenna pitää valita: joko yhä kestävän pahoinvoinnin nojalla viettää vieläkin tällainen synkkä päivä ja juoda senna-teetä ja lisää vesivelliä tahi nousta puoli seitsemän ylös ja jo seitsemältä päntätä päähänsä puoli sivua Incen "Englannin historian pääpiirteitä" kolakassa luokkahuoneessa.
Katsellessaan nyt ikäänkuin toisesta maailmasta tuota Cliff Housen hurjaa, itsepintaista Marcie tyttöä, tämä nykyinen Marcella puoleksi myhäillen, puoleksi surkutellen näki, että suurena syynä alituisiin vastoinkäymisiin oli ollut loukkaava, ärsyttävä tietoisuus siitä, että hänen ja hänen toveriensa yhteiskunnallinen asema oli niin erilainen. Suuri osa Cliff Housen oppilaita oli kauppamiesten tyttäriä parista kolmisesta lähikaupungista. Heidän isänsä ne välisti ystävällisesti lupasivat neiti Frederickille hankkia tarpeita hänen laitokseensa, ja siitäkös tyttäret tunsivat olevansa täällä niinkuin kotonaan — ja olivat välistä niin olevinaan, että se oikein harmitti ja raivostutti sellaista syrjään jätettyä tuittupäätä kuin Marcella Boyce oli.