Jo kymmenvuotiaasta saakka hän tiesi varsin hyvin olevansa sukujaan Boyce of Brookshire, tiesi, että hänen isänsä setä oli ollut kuuluisa puhuja Alahuoneessa. Tämän isosedän muotokuva oli riippunut ruokasalin seinällä tuossa somassa talossa Lontoossa — siitä on jo niin pitkän pitkä aika! — Isä oli myötäänsä näytellyt tätä kuvaa lapselle ja opettanut häntä olemaan ylpeä siitä. Ja jo toisenkin kerran lapsen silmä oli huomannut merkillisen yhtäläisyyden tuon kuvan ja erään vanhan, harmaapäisen herran välillä, joka joskus kävi heillä, ja jota sanottiin vaariksi. Tämä ja moni muu seikka oli tehnyt sen, että hänelle jo lapsen veriin oli imeytynyt korkeita ajatuksia sukunsa kunniasta ja arvosta. Ja niinpä tuo kunnia ja arvo ne kiihottavana yllykkeenä saivat hänet välistä peräti rajuihin ja naurettaviin kuohauksiin, joista seurasi pelkkää nöyryytystä.
"Annas, että isosetä olisi täällä! Hän se opettaisi sinut — — sinä mokoma suupaltti!" tiuskaisi hän uhmaavasti eräälle tytölle, paikkakunnan rautakauppiaan paksulle, suurelle tyttärelle, joka oli osannut hyvinkin hyvin pitää puoliaan.
Paksu tyttö avasi silmänsä suuriksi ja purskahti nauramaan.
" Sinunko isosetäsi? se nyt on jotain! Mikä mies se on, hyvä fröökinä? Ja jos sikseen tulee, niin mitäs kun minä näyttäisin minun isosedälleni Davidille mitenkä sinä olet minua käteen raapinut! Kyllä hän kyydin näyttäisi. Hän on melkein yhtä väkevä kuin isä, vaikka onkin jo niin vanha. Mene matkaasi ja ole siivolla eläkä jaarittele joutavia."
Ja sen sanottuaan paksu tyttö lykkäsi hänet ulos luokkahuoneesta ja paiskasi oven hänen jälkeensä kiinni. Raivosta ja itkusta tukahtumaisillaan Marcella syöksyi silloin ylimmälle terassille, koulun kisakentälle, lyyhistyi siellä syrjäiseen nurkkaan ja vapisi ja nyyhkytti, milloin miettien kostoa voittajalleen, milloin kiukustuen omaan itseensä sopimattoman menettelynsä ja mielettömän kiivautensa takia.
Kolme mielihyvää vain hän muisteli itsellään olleen kahtena ensimäisenä kouluvuotenaan. Ensimäinen oli se, kun kakkumuori lauantaipäivinä tuli koululle — vielä nytkin Marcella akkunassa istuessaan oli tuntevinaan makua noista kolmikolkkaisista leivoksista ja pienistä makeista päärynöistä, joihin hän tuhlasi niukat viikkorahansa, yhtä hyvillään siitä ylpeästä tunnosta, että nyt edes saa olla ihan vapaa ja tehdä omin päin, kuin mistään muustakaan. Toinen oli hippasilla-olo, jota hän johti kisakentällä. Kolmas oli mademoiselle Rénierin, neiti Frederickin osuustoverin, ystävällisyys. Tämän mielestä Marcella oli hänen jo aikaa sitten kuolleen sisar-vainajansa näköinen, ja siksipä hän salaisesti suosi, mikäli suinkin laatuun kävi, "pikkuista villikissaa", niinkuin tätä suuren puhujan jälkeläistä koulussa yleensä nimitettiin.
Mutta kolmannesta kouluvuodesta alkaen tuli uusia vaikutelmia ja harrastuksia. Romantillisuus heräsi, tuoden tullessaan hellän haikeita haaveiluja. Ensinnäkin syntyi hänessä kiihkeä halu lukea seikkailukertomuksia ja runoja. Pari kolme kirjaa hän oli ahmaissut niin hartaalla mielenkiinnolla, että ihan vieläkin kateeksi kävi. Yhdenkolmatta vuoden iässä täytyy ihmisten, jotka harrastavat kaikenlaista ja kernaasti ovat itsenäisiä mielipiteiltään, pikemmin vain "päällisin puolin" selailla kuin lukea kirjoja, käyttää raastetuita ja hajanaisia hengenvoimiaan niin hyvin kuin osaavat kaikille tahoille ja sietää joskus omantunnon soimauksia teeskentelemisestään. Mutta kolmentoista iässä — sitä tarkkaavaisuutta, sitä harrastusta, sitä nautintoa!
Yksi näistä herttaisista kirjoista oli Bulwerin "Rienzi", toinen Porterin "Skotlannin urhot", kolmas eräältä tädiltä saatu pieni punainen nidos "Marmionia". Tuskin hän oli milloinkaan niitä kannesta kanteen lukenut — hänessä kun ei ollut rahtustakaan uutteruutta eikä metodia — mutta niissä hän yhtäkaikki eli. Ikäviin kohtiin hän piankin keksi jotain omasta päästään, mutta hermoja kiihottavat kohtaukset ja kuvaukset hän osasi ulkoa. Ei hänellä ollut taipumusta runonsepustukseen, mutta hän ei vaan hellittänyt ennenkuin sai kirjoittaneeksi pitkän runoelman Rienzin kuoleman johdosta. Samoin hän koettelemistaan koetti saada mustekynällä kuvatuksi paperille Wallacen teloituksen. Eikä se yritys niin huonosti onnistunutkaan.
Mutta kaikki tämä mieltymys asioihin ja aatteisiin ei ollut mitään verrattuna pian ilmestyneeseen ystävyyteen ja ihannoimiseen.
Puhukaamme ensin ihailusta. Kouluun tullessansa Marcella oli samalta tädiltä, joka hänelle oli antanut Marmioniankin, saanut suosituksen seurakunnan kirkkoherran luokse, joka sattui tuntemaan muutamia Boycen suvun jäseniä. Kirkkoherra ja hänen vaimonsa — lapsia heillä ei ollut — kohtelivat erittäin ystävällisesti tätä tuittupäistä lasta. Pari kertaa he pyysivät hänet luoksensa teelle ja kutsuivat koulun huviretkelle, jossa hän pysyttelihe vain itseensä sulkeutuneena ja oli surkuteltavan arka. Kerran ainakin oli herra Ellertonilla ystävällinen ja sielunhoidollinen keskustelu neiti Frederickin kanssa tämän lapsen vaikeista puolista. Kaikesta tuosta ei ollut pitkään aikaan mitään hyötyä. Marcellaa oli työläs saada taipumaan. Hänen tultuansa pappilaan teelle ei rouva Ellerton, sivistynyt ja helläluontoinen nainen, tiennyt miten menetellä, vaikka tunsikin omituista mielenkiintoa tätä lasta kohtaan.