Mutta kaksitoista ikävuotta täytettyänsä Marcella rupesi pienessä sydämessään tuntemaan valtavaa, kiihkeätä vetämystä näihin kahteen henkilöön. Heille hän ei sitä niinkään osoittanut, mutta hänet itsensä se kohotti uuteen elämään, antoi hänelle uusia tarkoitusperiä, uusia ohjeita. Tähän asti hän oli vihannut kirkossakäyntiä; nyt hän laski aikaa vain sunnuntaista sunnuntaihin. Jos hän näki jonkun muun kasvot saarnastuolista kuin kirkkoherran, silloin hänen oli kovin vaikea pysyä kirkossa. Mutta jos koulutytöt kirkosta lähtiessään olivat sattuneet vitkastelemaan niin, että kirkkoherra rouvineen saavutti heidät vielä kirkkotarhassa, silloin Marcella palasi kotiin kirkkain silmin, ja koko tuo pitkä sunnuntai-ilta koulussa tuntui hauskalta, hän kun silloin koetti panna paperille pääkohdat herra Ellertonin saarnasta. Tavallisissa oloissa hän ei olisi noihin asioihin puuttunut laisinkaan, mutta kaikki, mitä kirkkoherra oli puhunut, oli kaunista, sattuvaa, järkevää.

Eikä puuttunut tuommoisia mielihyvän hetkiä viikon varrellakaan. Hänet lähetettiin tavallisesti yläkertaan harjoittelemaan soittoa vanhalla klaverilla. Hänen edessään olevasta akkunasta näkyi vastapäinen porttikäytävä ja kauempana tähän yhtyvä maantie. Keskimäärin kolmasti viikossa rouva Ellerton tapasi ajaa tuota tietä pony-rattaissaan. Marcellan silmät olivat myötäänsä akkunassa, sormien rimpatellessa umpimähkään. Ja kun sitten valkoinen pony tuli tuolta kaukaa näkyviin, niin kumoon meni kun menikin pianotuoli, ja lapsi riensi akkunaan. Siinä hän sitten seisoi nopeasti ja kiivaasti hengittäen, kunnes rouva Ellertonin siro vartalo oli kadonnut puitten taakse vasemmalle. Silloin oli päättynyt tuo paratiisinomainen hetki, mutta koko iltapäivän vielä tuntui sen miellyttävä jälkihehku. Mutta riittää jo romanttisuudesta ja tunteista, tuosta salaperäisestä ihannoimisesta, joka on niin lähellä rakkautta kuin lapsuudessa suinkin saattaa tuntea.

Hänen ystävyytensä oli tietysti kokonaan toista laatua, mutta syvät jäljet sekin jätti. Cliff Housen oppilaitten joukossa oli muuan pitkäkasvuinen, keuhkotautinen tyttö, jonka isä, muuan pappismies, oli neiti Frederickin ystäviä. Hän oli jonkun aikaa lähennellyt Marcellaa ja voittanut hänen suosionsa puolelleen ensiksi vain sillä, että osasi merkillisen hyvin kertoa jutelmia. Hänellä oli etuoikeus asua erityisessä huoneessa, johon kylmällä ilmalla viritettiin takkavalkea. Ei hänen tarvinnut ihan säännöllisesti käydä luokalla, muutamia erityisiä herkkujakin hänelle hankittiin, ja neiti Frederick vaali häntä oikein äidin hellyydellä. Tavantakaa alkoi häntä vaivata huolestuttava yskä, ja silloin lääkäri määräsi hänet siirrettäväksi rakennuksen eteläpäähän, jossa akkunat antoivat puutarhan keskiterassille. Siten tuli hänen haltuunsa makuusuoja, sen takainen pukuhuone ja pieni akkunaovella varustettu asuinhuone.

Siinä Mary Lant asui viikon toisensa perään. Oppituntien jälkeen hän kutsui luokseen Marcie Boycen ja ylen olikin Marcella herkkä hänen kutsuillensa, vilauksessa hän oli jo portaitten yläpäässä, juoksi käytävää myöten, koputti makuusuojan ovelle ja laskeusi pari porrasta alas omituiseen pukuhuoneeseen, jossa oli vähällä lyödä päänsä lakeen, ja sitten vielä muutamia portaita alemmas asuinhuoneeseen. Vasta silloin kun ovi oli suljettu ja hän jutteli ystävänsä kanssa takan ääressä, vasta silloin hän oli oikein onnellinen.

Tämä pikkarainen huone sijaitsi jyrkästi viettävän terassin laidassa. Lännen puoliseen akkunaan näkyi tiheä viidakko ja laaja viljelysmaa peltoineen ja aitoineen. Tuota huonetta muistellessaan Marcella yhä vieläkin oli näkevinään, kuinka mailleen menevä talvinen aurinko luo siihen kirkkaita säteitään, ja vesikattila kiehua porisee takassa, jonka ääressä lämmittelee kalpea ystävä shaali hartioillaan, ja kuinka tuulen huojuttelema lumimarjapensas oksillaan nakuttelee terassille vievän lasioven ruutuja.

Mikä verraton kertoja tuo Mary Lant! Hän oli itse keksinyt erään jutelman, nimeltä "John ja Julia", jota kesti viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen, Marcellan milloinkaan siihen pitkästymättä. Ei tämä ollut mikään seikkailusatu; se oli perhekuvaus puhtainta laatua, peräti siveellinen ja evankelisen hengen läpitunkema. Jutelman herkkämielinen, uskonnollinen sepittäjä tarkoitti sillä Marcien ojennusta ja parannusta. Siinä esiintyi ylevämielinen sankari, joka koettaa jokaisen virheet parhain päin kääntää ja pitää kauniita puheita sankarittarelle. Tavallisissa oloissa Marcella olisi kaiketikin jo aikaa sitten pistänyt jalan tuon sankarin eteen ja kaatanut hänet kumoon, — sotatapa, jossa hän rajulla päällä ollessaan oli koko mestari. Mutta kun Mary Lant häntä kuvasi, silloin Marcella ei ainoastaan sietänyt häntä ja vavissut hänen edessään, vaan vieläpä jumaloitsikin häntä. Marcella alkoi kiintyä häneen ja hänen kaltaisiinsa, samoin kuin itse kertojaankin, tuohon hentoon, surumieliseen, lempeään tyttöön, joka oli harras kalvinisti ja aavisteli pikaista loppuansa. Jonkun ajan perästä tuli hänen hartaimmaksi halukseen saada olla aina kahden kesken Mary Lantin kanssa, aina paitsi sunnuntaisin ja harjoitustunneilla. Siinä tarkoituksessa hän hankki itsellensä aika nuhan ja koetti tahallansa yskiä oikein kauheasti. Mutta neiti Frederick ei ottanut tuota yskää kuuleviin korviinsakaan, uhkailihan vaan panna hänet vuoteeseen juomaan senna-teetä nuhan tähden. Silloin Marcella yks kaks julisti, että se nuha on koko lailla parempi, ja epätoivoissaan lakkasi yskimästäkin.

Seuraavalla pääsiäisluvalla, Marcellan ollessa kotonaan, tuli äidille kirje neiti Frederickiltä, joka ilmoitti Mary Lantin äkkiä kuolleen. Se oli Marcellan ensimäinen suru, joka tuotti hänelle muutamia apeuden ja äänettömyyden päiviä ja katkerain kyynelten öitä.

II LUKU

Ystävyys ja rakkaus taltuttavat ihmistä ja tekevät hänet säveäksi. Niinpä ei Marcellakaan neljännelletoista kääntyessään enää ollut entinen huimapäinen pikku riiviö, vaan nopeasti kehittyvä ja muutamissa suhteissa varsin etevä tyttö. Palanen täysikasvuista naista ilmeni hänessä piankin. Hän alkoi pitää huolta puvustaankin ja joskus kiinnittää huomiota ulkonaiseen esiintymiseensä.

Koulun toimeenpanemilla vuotuisilla huviretkillä hänellä oli tähän saakka ollut yllään puolivillainen, kaulaa myöten kiintonainen leninki, jotavastoin toverien puvuissa oli jos mitäkin helyjä ja koristeita. Mutta neljännelle retkelle lähdettäessä, tultuansa muitten tyttöjen keralla pukeutumaan, hän huomasi vuoteellaan aivan valkoisen, sininauhoilla varustetun musliinileningin. Sen oli hänelle lahjoittanut vanha mademoiselle Rénier, joka herttaisuudessaan oli tahtonut, että hänen tuittupäinen, laiminlyöty suosikkinsa näyttäisi somalta hänkin.