Hänen mentyään jättiläisen suru puhkesi valloilleen, hän painoi otsansa vuoteen rautaristikkoa vasten ja nyyhkytti hillittömästi. Hyväillen hän kuljetti suurta kättänsä vaimonsa kädellä ja puheli hänelle katkonaisin lausein kotimaansa kielellä. Kahdeksan vuotta he olivat olleet naimisissa, ja tähän saakka ei ollut vaimo koskaan ollut päivääkään pahasti sairaana. Marcellan silmät täyttyivät kyynelillä hänen liikkuessaan huoneessa järjestellen.
Viimein hän astui miehen luo.
"Ettekö tahdo jotain syötävää?" sanoi hän ystävällisesti. "Tuossahan Benjamin jo teitä odottaa", ja hän viittasi perähuoneen ovelle, missä Benny seisoi kasvot itkusta turvonneina ja koetti surkeannäköisenä houkutella isäänsä lautasella paistettua kalaa.
Mies, joka koostaan ja voimastaan huolimatta olikin pehmeä ja taipuvainen kuin lapsi, teki niinkuin käskettiin, ja Marcella ja rouva Levi ryhtyivät valmistuksiin vaimon muuttoa varten.
Heti sen jälkeen tulivat piirilääkäri ja terveydentarkastaja, harvinaisia ja taipumattomia vieraita, joiden läsnäolo yhä kartutti miehen kauhistusta ja hätää. Viimein saapuivat myöskin sairasvaunut tohtori Angusin seurassa. Sairasta, joka nyt taas oli vallan tiedoton, kantoi portaita alas kaksi mieshoitajaa tohtori Angusin johdolla. Marcella seisoi ovella katselemassa, miten paarit kantamuksineen vähitellen katosivat. Joka sopesta tulvi nyt taas juutalaisvaimoja saapuville, he kurottelivat kaulojaan, viittailivat ja lavertelivat niin äänekkäästi, että tohtori Angus tuskin sai sanojansa kuuluviin vaikka hän tuontuostakin tiuskaisi heille käskien pysyttelemään loitommalla. Mutta ylimmällä portaalla seisoi jättiläispuoliso seuraten itkusilmin katseillaan poistuvaa ja tunnotonta vaimoansa, uikuttavat lapset polvissaan riippuvina.
Kuinka kuuma täällä oli! — portailta kohosi tukahuttava haju, ja auringon polttavat säteet paahtoivat yläakkunasta kurkistavia kiharatukkaisia, kampaamattomia naisia ja heidän suurisilmäisiä lapsiansa.
IV LUKU.
Kotimatkalla Marcella poikkesi pienelle kadulle, joka vei oikealla kohoavalle mallitalo-ryhmälle. Sen rinnalla vastapäiset kujakäytävät ja likaiset puodit kadun kummallakin puolella näyttivät vähäpätöisemmiltä ja töhräisemmiltä kuin alkujaan olivatkaan. Aurinko paahtoi täydeltä terältään, ja Marcella oli uupunut ja pahoinvoipa.
Avattuaan rautaportin ja nähdessään edessään tuon avaran asfalttipihan, joka oli rakennusten keskessä, hän vaipui syvän alakuloisuuden valtaan. Korkeat, mutta epäkauniit työväen rakennukset, tomusta ja kuumasta lähtevä haju ja se tuskainen tunne, minkä liian tiheä asutus tavallisesti tuottaa — tämä kaikki oli omansa vieläkin enemmän painostamaan hänen masentunutta mielialaansa.
Mutta hän hymyili kuitenkin väsyneesti pihalla crickettiä pelaaville lapsille, jotka juoksivat häntä vastaan, nousi sitten ylös E-rakennuksen portaita ja avasi oman asuntonsa oven, joka oli numero 10. Numero 9:ssä asui lapsineen Minta Hurd, joka oli kaksi kuukautta sitten muuttanut Marcellan luo Lontooseen. 7:ssä ja 8:ssa, Marcellan ja Hurdien kummallakin puolella, asui perheineen kaksi leskeä, jotka tavallisesti olivat kaiken päivää ulkona työansiolla.