Mutta Minta Hurd, joka oli juuri tuonut teen sisään, silmäili häntä paheksuvalla katseella.
"Miksikä tulette niin myöhään kotiin?" kysäisi hän hiukan ärtyisesti. "Vielä te tulette sairaaksi, kun ette kunnolla syö päivällistä."
"En voinut sille mitään, Minta, se oli sellainen paha tapaus."
Rouva Hurd kaatoi ääneti teetä kuppiin. Hän ei suinkaan ollut leppynyt. Hänen mielensä oli alinomaisessa kapinassa Marcellan nykyistä toimialaa vastaan. Mitenkä neiti Boycen sopii elää tuollaista eriskummaista elämää?
Heidän keskinäinen suhteensa oli varsin omituinen. Marcella oli, tietäen, että elämä Mellorissa oli Hurdin leskelle raskasta ja katkeraa, kutsunut hänet Lontooseen, niin pian kuin hänen oppiaikansa sairashuoneessa oli päättynyt, ja maksoi nyt Mintalle määrätyn viikkopalkan siitä, että hän hoiti hänen talouttansa. Sitäpaitsi Minta sai eräältä tuntemattomalta avustajalta eläkkeen, joka viikottain maksettiin hänelle. Rahat toimitti hänelle säännöllisesti herra Harden, eikä hän niiden antajaksi saattanut epäillä muita kuin toista tai toista niistä herroista, jotka Hurdin pelastuskomiteaan kuuluvina olivat niin uutterasti toimineet Jimin hyväksi. Neiti Boycen palkka riitti hänelle vuokran maksamiseen, lasten koulutukseen ja muutamiin pikkutarpeisiin. Sitäpaitsi hän ikävöi päästä pois Mellorista. Miehensä mestauksen jälkeen oli hänen ainoa toivonsa ollut pysyä piilossa maailmalta. Mutta hänen raihnainen terveytensä ja riippuvaisuutensa, ensin Marcellasta ja sitten Mary Hardenista, estivät häntä poistumasta kylästä. Marcellan ehdotus avasi hänelle tien uuteen elämään. Hän myi heti kohta kaikki, mitä myymistä oli, ja läksi lapsineen Brown-Buildingsiin Marcellan luo.
Marcella vastaanotti hänet sellaisella hellyydellä ja traagillisella tunteidenkuohulla, että tuo yksinkertainen kansannainen arkana peräytyi hänestä, kuten oli ennenkin tehnyt. Jimin kohtalo oli tehnyt hänet vanhaksi naiseksi kolmenkymmenenkahden vuoden iällä. Hän oli nyt pieni, kuihtunut, keuhkotautinen olento. Tukka hänellä oli melkein valkea, kasvoista oli nuoruus hävinnyt, vain silmät ja puoliavoin suu olivat enää jätteinä entisestä sulosta. Mutta tämä muutos oli hänessä tapahtunut ilman että hän koskaan oli koettanut itselleen selvitellä niiden iskujen alkusyitä, jotka olivat hänen elämänsä murtaneet. Heidän tuttavuutensa uudistuessa Lontoossa herätti hänessä heti paikalla hermoärtyisyyttä ja levottomuutta se käsitystapa, jolla Marcella arvosteli hänen onnettomuuttansa, vaikkei hän olisi voinut selittää, mistä se johtui. Häneltä vaadittiin tunteita ja ilmaisutapaa, joita häneltä puuttui, jotka olivat mahdottomia hänen osoittaa. Tämä Marcellan käsitystapa asettui niinikään Mintan ja hänen ystäviensä ja niiden huvitusten väliin, jotka olisivat olleet hänelle mieleen. Miksei tuo lystikäs alakerrassa asuva herra Strozzi, jonka nimeä hän ei kyennyt oikein ääntämään, saanut joskus iltaisin tulla hänen luokseen huvittamaan häntä ja lapsia? Hän oli lausunnon "professori" ja lausui ja lauloi hullunkurisia värssyjä ja lauluja. Mutta neiti Boyce oli nähtävästi hyvin ihmeissään siitä, että hän piti seuraa hänen kanssansa, ja Minta käsitti vallan hyvin, mitä merkitsi Marcellan tummain silmäkulmain kohotteleminen, kun hän sisään tullessaan näki herra Strozzin istuvan siellä.
Marcella taas oli liikutetuin mielin odottanut Hurdin perheen tuloa, ja hän toivoi, että yhdyselämä heidän kanssaan täydellä todella lähentäisi häntä köyhiin. Mintan ei pitänyt sanoa häntä neiti Boyceksi, vaan Marcellaksi, mutta. Minta selitti punehtuen, ettei sellainen asia koskaan voinut käydä laatuun. Hän ei saanut olla Marcellan palvelijana, vaan ystävänä tai sisarena, ja Marcella oli jo heti alusta tuhlannut häneen ja hänen lapsiinsa koko joukon naisellista hellimistä, jota, kumma kyllä, nykyinen raskas, karkea työ vain oli kehittänyt hänessä. Hän auttoi lapsia vuoteeseen, milloin aikaa liikeni, ja he juoksivat ja peuhasivat hänen kanssaan yöpuvuissaan. Hän saattoi istua ylpeä pää alas painuneena uutterasti ommellen vaaleanpunaista esiliinaa Daisylle tai vaatettaen nukkea Mintan nuorimmalle. Mutta siitä huolimatta jäi heidän suhteensa kieroksi ja ontuvaksi, ja Marcella allapäin syytti itseään siitä.
Mutta juuri nyt tällä hetkellä, hänen huojuessaan hiljakseen edestakaisin kiikkutuolissaan teetänsä särpien, olivat kaikki haikeat ajatukset kaukana hänestä.
"Minta kulta, annahan minulle vielä toinenkin kuppi. Minun täytyy heti panna maata ja sitten lähden neiti Hallinin luo ja olen siellä illallisella."
"Mutta sairaspukua ette saa enää panna päällenne", virkkoi Minta ripeästi; "olen ommellut valkeata pitsiä mustaan leninkiinne, ja se on nyt niin hienonnäköinen."