"Kiitos vaan, Minta; mutta minusta tuntuu, että musta pukuni on liian hieno näillä kaduilla kulkea."
"Se on juuri niinkuin teillä olla pitää", sanoi Minta päättävästi. "Siinä kaikki teidän tuttunne — ja äitinne varsinkin — tahtovat nähdä teitä. Sitä sairaspukua en voi sietää — mokomatkin rievut!"
"Eikö mitä!" huudahti Marcella nauraen, vaikka loukkaantuneena; "ja omasta mielestäni olen siinä pukineessa kaikkein sievin."
Minta ei vastannut mitään, mutta hänen pieni suunsa osoitti kylläkin, että hän oli toista mieltä. Hänestä oli sulaa mielettömyyttä, että hienot neidit käyvät myssyssä ja esiliinassa ja rumissa mustissa päähineissä, kun ei heitä mikään siihen pakota.
"Mitä ihmettä olette saanut poskeenne?" huudahti hän äkkiä Marcellan ojentaessa hänelle tyhjää kuppia.
Marcella selitti lyhykäisesti, ja Mintan naama kävi vieläkin happamammaksi. Marcellan potilaat olivat hänestä iljettävä joukko raakaa väkeä, joka pitäköön itse itsestään huolta. Mellorissa hän kyllä oli ollut ystävällinen ja osanottavainen naapureilleen, mutta hän ei tahtonut olla missään tekemisissä näiden likaisten lontoolaisten kanssa.
"Missä on Daisy?" kysyi Marcella Mintan poistuessa teetarjottimineen; "kai hän nyt jo on tullut koulusta kotiin?"
"Tässä minä olen", hihitti Daisy kurkistaen sisään keittiöstä. "Äiti, pikku sisko on hereillä."
"Tule tänne, sinä marakatti", sanoi Marcella; "tule nukkumaan minun kanssani. Oletko saanut teetä jo?"
"Olen toki", sanoi Daisy kavuten Marcellan syliin. "Aiotko nukkua kauan?"