"En — pikku torkahdus vaan. Oh! Daisy, minä olen niin väsynyt. Kyyristy tähän lähemmäksi. Ellet itse nuku, saat pujahtaa tiehesi — en minä herää."
Hento, punatukkainen tyttö, jonka olennossa oli paljon tuota samaa keijukaismaista suloa kuin velivainajassakin, asettui mukavaan asentoon Marcellan helmassa, pujotti vasemman peukalon suuhunsa ja kietoi toisen kätensä Marcellan kaulalle. Näin he olivat usein yhdessä nukahtaneet. Rouva Hurd palasi huoneeseen, päästi akkunaverhon tykkänään alas, heitti ohuen saalin heidän ylleen ja poistui.
Puolitoista tuntia myöhemmin Minta tuli jälleen sisään. Daisy oli pujahtanut tiehensä, mutta Marcella lepäsi yhä sikeässä unessa.
"Minun käskettiin herättää! tähän aikaan", sanoi Minta vetäen akkunaverhon ylös, "mutta eipä siltä näytä, kuin teistä vielä olisi kyläänmenijää. Tässä on kuumaa vettä, ja siinä on kirje, joka vastikään tuli."
Marcella heräsi vavahtaen, Minta pani kirjeen hänen helmaansa, ja uni ja todellisuus sulivat yhteen hänen tuntiessaan Whartonin käsialan.
Hän luki kirjeen ja istui sitten rusottavin poskin tuumimassa kädet polvien ympärillä.
Vähän sen jälkeen hän avasi Mintan ovea.
"Minta, nyt minä lähden. Minä palaan kotiin heti illallisen jälkeen, sillä en ole vielä kirjoittanut raporttiani."
"Kas niin — nythän näytätte joltakin!" sanoi Minta tarkastaen hyväksyvällä katseella suurta hattua ja sievää mustaa pukua. "Pitääkö Daisyn juosta sähkösanomaa viemään?"
"Ei kiitos. Minä menen postitoimiston ohitse. Hyvästi!"